Annikki Matikainen soitti torstai-iltana, ja Jari vastasi puhelimeen. Hän jutteli lyhyesti, kymmenisen minuuttia, ja ilmestyi sitten keittiöön kasvoillaan epämääräinen ilme, sellainen kuin sillä, joka tuo mukanaan kummallista viestiä mutta ei ole vielä päättänyt, miten sen pitäisi sanoa.
Äiti on tulossa kylään, hän sanoi. Pariksi viikoksi.
Saara sekoitti keittoa. Milloin?
Lauantaina.
Saara sammutti lieden.
Pari viikkoa. Saaralle pari viikkoa Annikin kanssa tarkoitti jotain ihan muuta kuin kalenterin päivämääriä. Se oli vähän kuin laita ripaus suolaa täysin henkilökohtaista.
Annikki ilmestyi lauantaina täsmälleen kellon lyödessä kaksitoista, suuri laukku perässään, joka kilisi kummallisesti, ja sellaisella ilmeellä, jota näkee vain silloin, kun tarkastaja astuu sisään asuntoesittelyyn. Tutkailevan katseen alla jopa postiluukku olisi vaihtanut väriään.
No, hän sanoi, silmäiltyään eteistä. Ei pölyä lattioilla. Tästä on hyvä aloittaa.
Jari nauroi. Saara hymyili.
Hyvä alku ilmeisesti kehu.
Annikki jatkoi matkaansa keittiöön, kurkkasi jääkaappiin kuin ohimennen, ja totesi pohtivasti:
Otatko sinä tätä rasvatonta piimää? Jarille kyllä pitäisi olla kunnollista, vatsa ei tuollaisesta tykkää.
Jari sitä itse pyysi, Saara vastasi.
Niinpä tietysti, mutta kaikkea ei aina tarvitse ottaa tosissaan, Annikki sanoi ja sulki jääkaapin ovensa hymyillen, kuin olisi tehnyt suuren löydön.
Illalla, kun Jari oli suihkussa, Annikki istuutui olohuoneen harmaalle sohvalle, laski kädet polvilleen ja puhui hellän tasaisesti:
Älä ota pahalla, Saara. Minulle on tärkeää nähdä millainen oikeasti olet.
Annikki oli oman alansa ammattilainen.
Hän toimi varovasti, kuten konservaattori, joka poistaa maalausta kerros kerrokselta varoen paljastamasta liikaa kerralla. Jokainen huomautus kevyt, hymyilevä, lähes viaton.
Toisena päivänä löytyivät pyyhkeet.
Tiedätkö, Saara, että pyyhkeet kannattaa ripustaa lenkki alaspäin? Silloin ne kuivuvat paremmin, Annikki sanoi mietteliäänä, seisoen kylpyhuoneessa pyyhe kädessään.
Minä ripustan aina näin, Saara hymähti.
No mutta, no mutta, Annikki hyväksyi, ripusti sitten oman pyyhkeensä mallikelpoisesti lenkki alaspäin, niin kuin uuden vallan lippu.
Jarin kauluspaidat roikkuivat kaapissa silitettyinä, väreittäin järjesteltyinä. Annikki avasi vaatekaapin, katsoi pitkään, nyökkäsi hiljaa niin että vain hän itse kuulisi:
Kaulukset vähän rutussa. Tai kai se on tarkoituksella noin.
Siinä ei ollut kysymystä vain toteamus, rakennettu niin, että ei jäänyt mitään vastattavaa.
Ikkunalaudalla oli vanha viirivehka, muuttanut Saaran kanssa kaksi kaupunginosaa. Mutta sen kastelutapaa Annikin mukaan olisi pitänyt muuttaa.
Viirivehkat eivät pidä siitä, että ne kastellaan ylhäältä. Vettä vain aluslautaselle, Saara.
Tämä on elänyt luonani jo kahdeksan vuotta, Saara sanoi.
Niin.. mutta voihan se paremminkin voida.
Viirivehka seisoi hiljaa, eikä ottanut kantaa asioihin. Viisasta sinänsä.
Jääkaapin järjestyneisyyteen Annikki piti pitkän luennon havainnollisti: maitotuotteet keskitasolle, lihat alas ja vain rasiassa, yrtit reikäpussiin tai muuten nuupahtavat, munat erityiseen lokeroon eikä oveen, ettei kolise. Saara nyökkäili samalla, kun kuunteli. Munat kuitenkin jäivät oveen.
Iltaisin Annikki soitti Saaran korviin kantautui keskustelu olohuoneesta, ei tahallaan, sillä seinät olivat ohuita ja Annikin ääni käynyt opettajavuosina kuuluvaksi.
Kyllä, Matleena, kaiken kaikkiaan kaikki on hyvin. Saara yrittää, mutta heti näkee ei oikein kotona tässä. Keittää lohikeiton tillillä, tillillä, voitko kuvitella! Jari tietenkin syö, hän ei suutu, mutta huomaanhan minä. Ja pyyhkeet on miten sattuu. Ja kasvi kärsii…
Saara pesi mukia ja mietti: kauankohan tämä kestää? Hänestä tuntui, että koe oli jo mennyt penkin alle. Mitähän seuraavaksi?
Jari seurasi tilannetta sillä tietyllä miehisellä etäisyydellä, joka sanoo: huomaan kyllä, mutta teeskentelen etten, koska en tiedä mitä tehdä ja toivon kaiken ratkeavan itsekseen.
Iltaisin hän sanoi Saaralle:
Älä välitä siitä. Se vain huolehtii.
Tiedän, Saara vastasi.
Ei se pahuuttaan.
Tiedän, Jari.
Se haluaa vain olla varma, että kaikki on hyvin.
Tiedän.
Jari katsoi vaimoaan vähän anteeksipyytävästi, vähän huojentuneesti. Hyvä että ymmärtää. Hyvä ettei riitele. Hyvä kun on rauhallinen.
Hyvä, Saara ajatteli ja meni tiskaamaan.
Kymmenentenä päivänä Annikki jätti tarkoituksella keittiön sotkuun. Saara tuli töistä kuuden jälkeen, pöydällä likaisia kuppeja, leivänmuruja, voipaketti auki. Annikki katsoi televisiota omassa huoneessa.
Saara siivosi. Pesi. Pyyhki.
Illalla Annikki sanoi Jarin korvaan eteisessä, ilmeisesti ajatellen, ettei Saara kuule (mutta Saara seisoi pyyhe kädessään):
Huomasitko taas aamulla keittiön? Ei taida ehtiä pitää järjestystä.
Jari ei vastannut.
No niin, Saara ajatteli. Nyt on selvää.
Ei häntä harmittanut. Ei ainakaan niin että olisi näkynyt.
Mutta seuraavana aamuna kun Annikki kertoi aamukahvilla, että ensi viikolla tulisivat hänen kolme sisartaan kahvittelemaan, Saara hymyili ja sanoi:
Oikein mukavaa. Odotan innolla.
Jari katsoi ihmeissään. Annikki vähän epäluuloisesti. Saara viimeisteli kahvinsa ja alkoi pukeutua töihin.
Katsotaanpa miten käy, kuten Annikki niin usein sanoo.
Lauantaina, puoli kolmelta, vieraat saapuivat.
Kolme Annikin sisarta Rauha, Hilkka ja Sirkka olivat arvokkaita, kokeneita naisia, joilla oli vahva mielipide ja äänikin, joka kantoi. Eteisessä he tekivät nopean inventaarion: katse, vilkaisu, tottuneesti kuten tukkuliikkeen vastaanottajat.
Hyvä asunto, Rauha totesi. Valoisa.
Oliko remontti kauan sitten? Sirkka kysyi.
Kolme vuotta, Saara vastasi.
Kyllä sen huomaa, Sirkka sanoi, mutta jätti täsmentämättä mitä huomaa.
Annikki seisoi vieraitaan vastassa kuin ohjaaja, joka odotti kohtausta näyttämölle. Jari auttoi naulakoiden kanssa, Saara pysyi vähän syrjässä, tyynenä, hymyllä, eikä kiirettä missään.
Tämä hiukan epäilytti Annikkia.
Olohuoneeseen siirryttiin. Rauha asetti suoraksi sohvatyynyn, ja kysyi:
Mitähän meillä tänään on tarjolla, Saara?
Silloin tapahtui outo käänne.
Saara kääntyi Annikin puoleen rauhallisesti, ilman näyttelyä, ilman painotusta.
Annikki, ajattelin, että tänään otat sinä keittiön haltuun. Olet kuitenkin sanonut, että osaat laittaa parempaa ja kaikki on sinulla aina vielä maukkaampaa. En häpeä tässä muiden edessä.
Hiljaisuus.
Annikki tuijotti Saaraa, joka katsoi takaisin lempeästi, kuin ei käsittäisi miksi tässä pitää pysähtyä.
Minä… Annikki aloitti.
Kaikki on jääkaapissa valmiina, Saara lisäsi. Kananpoikaa, kasviksia, yrttejä. Kävin aamulla kaupassa. Jari on kehunut ruokaasi.
Jari keskittyi yhtäkkiä maton kuvioihin.
Hilkka ja Rauha vilkaisivat toisiaan. Sirkka katsoi Annikkia kiinnostuneena.
No, Annikki sanoi, käyhän se niinkin.
Hän lähti keittiöön.
Saara istui alas Rauhan viereen, kysyi kuin ohimennen:
Miten matka sujui? Oliko paljon autoja liikenteessä?
Rauha hieman hämmentyi, mutta vastasi. Sitten Sirkka kirosi ruuhkia. Hilkka päivitteli lauantain tungosta omalla alueellaan. Keskustelu alkoi pakottamatta, kuten keskustelut oudoissa tilanteissa, kun hiljaisuus tuntuu painavalta.
Keittiöstä kuului ääniä.
Ensin jääkaapin oven kolahdus. Sitten pitkähkö hiljaisuus. Sitten lisää kolinaa. Kattilan kilahdus. Sitten ääni, kuin joku etsisi jotain kaapista turhaan.
Saara! Annikki huusi. Missäs sulla on uunivuoka?
Alakaappi oikealla, Saara vastasi avaamatta ovea.
Tauko.
En näe.
Peltien alla.
Pitkä tauko.
Jaa niin, löytyi.
Rauha köhäisi. Hilkka alkoi tutkia taulua seinällä. Sirkka katsoi ikkunasta ulos hyvin viattoman näköisenä.
Saara kääntyi Hilkan puoleen:
Otatko teetä, laitan veden kiehumaan?
Kiitos, mielelläni, Hilkka sanoi helpottuneena.
Saara nousi, meni keittiöön ja seisoi hetken Annikin kanssa. Annikki oli patojen äärellä, kasvoilla ilme kuin kenraalilla, joka joutui kuorimaan perunoita keskellä taistelua.
He eivät sanoneet sanaakaan.
Saara laittoi veden kiehumaan, nappasi mukit ja palasi olohuoneeseen.
Ruoka valmistui puolessatoista tunnissa ei nopeasti ja kana oli kuivahkoa, kastike vähän litkua. Annikki kattoi pöytää tunnollisesti, mutta näytti toivovan olevansa muualla.
Rauha otti annoksen. Kehui diplomaattisesti:
Annikki, sinä oletkin aina osannut kokata hyvin.
Pöydässä oli hiljaista, ei kiusallista vain hiljaista. Jokainen ymmärsi, mutta kukaan ei ääneen puhunut.
Saara kysyi Hilkan lapsista. Puhui Sirkan mökkimatkoista. Kaatoi lisää teetä.
Annikki istui pöydän päässä vaiti.
Illan päätteeksi, kun vieraat olivat lähteneet ja astiat tiskattu, Annikki ilmestyi olohuoneeseen, kädessään sama pyyhe, joka roikkui mallikelpoisesti lenkki alaspäin.
Saara istui teekuppi kädessä, Jari vieressä.
Annikki seisoi hetken ovella, käveli tuoliin, istui. Ulkona oli jo sinimusta yö, naapurista kantautui vaimea tv:n ääni.
Kävipä tämä näppärästi, Annikki sanoi.
Tiedän mitä haluan, Saara vastasi.
Annikki nyökkäsi, nousi, meni omaan huoneeseensa mutta pysähtyi vielä ovella, kääntymättä:
Se sinun lohikeitto tillillä, oli muuten aika hyvää.
Ja katosi.
Jari katsoi vaimoaan.
Milloin sinä tämän keksit? Siis, että annat keittiön äidillesi?
Silloin kun olit hiljaa eteisessä, Saara vastasi.
Jari nyökkäsi. Eikä kysynyt enempää.
Kolmen päivän päästä Annikki palasi kotiinsa. Pakasi itse, soitti taksin, halasi Jaria ja, hetken epäröityään, myös Saaraa.
Kun ovi meni kiinni, Saara käveli vielä kylpyhuoneeseen ja ripusti pyyhkeensä takaisin lenkki ylöspäin, niin kuin aina ennenkin.
