Olen kuullut monia tarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat olleet uskottomia – en halua tuomita, mutta on yksi asia, jota en vilpittömästi ymmärrä. En siksi, että olisin parempi kuin kukaan muu, vaan koska uskottomuus ei ole koskaan ollut minulle edes houkutus. Olen 34-vuotias, naimisissa ja elän aivan tavallista elämää. Käyn salilla viisi kertaa viikossa, katson mitä syön ja pidän huolta itsestäni. Minulla on pitkät, suorat hiukset, tykkään näyttää hyvältä ja tiedän olevani viehättävä nainen – ihmiset kertovat sen, ja näen sen muiden katseista. Salilla on tavanomaista, että joku mies yrittää jutella kanssani, kysyy treeneistä tai antaa kohteliaisuuden verhoamia kommentteja – osa on ihan suoriakin. Sama tapahtuu kun lähden ystävieni kanssa kaupungille – tullaan juttusille, kysellään, olenko yksin. En ole koskaan teeskennellyt, ettei näin tapahtuisi, päinvastoin – huomaan sen. Mutta en ole koskaan ylittänyt rajaa. Ei siksi, että pelkäisin, vaan koska en yksinkertaisesti halua. Aviomieheni on lääkäri – kardiologi – ja tekee paljon töitä. On päiviä, jolloin hän lähtee aamuhämärässä ja palaa, kun olemme jo illallisella, tai vielä myöhemmin. Olen kotona suurimman osan päivästä yksin. Meillä on tytär, huolehdin hänestä, kodista ja omasta arjestani. Minulla olisi mahdollisuus tehdä mitä tahansa, eikä kukaan saisi tietää. Silti en ole koskaan edes harkinnut käyttäväni tuota aikaa uskottomuuteen. Kun olen yksin, täytän aikani: treenaan, luen, järjestelen, katson sarjoja, laitan ruokaa, käyn kävelyllä. En jää kaipaamaan tai etsimään vahvistusta ulkopuolelta. En sano, että liittoni olisi täydellinen – sillä ei ole. Riitelyitä tulee, mielipide-eroja, väsymystäkin. Mutta yksi perusasia pysyy: rehellisyyteni. En elä jatkuvassa epäilyksessä hänenkään suhteen – luotan puolisooni. Tiedän, millainen hän on, tiedän hänen rytminsä, ajattelunsa ja luonteensa. En tarkista hänen puhelintaan, en kehitä kuvitteellisia skenaarioita. Rauha tulee siitäkin. Kun ei etsi pakotietä, ei tarvitse olla koko ajan avoin ovi. Siksi kun luen uskottomuustarinoita – en tuomitakseni, vaan ihmetellen – mietin, että kaikki ei liity kiusaukseen, ulkonäköön, vapaaseen aikaan tai muiden huomioon. Minulle se ei ole koskaan ollut vaihtoehto – ei siksi, etten voisi, vaan koska en halua olla sellainen ihminen. Ja sen kanssa olen rauhassa. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Olen lukenut paljon kertomuksia suomalaisista naisista, jotka ovat olleet uskottomia, ja vaikka yritän olla tuomitsematta, on olemassa jotain, mitä en vilpittömästi ymmärrä. Ei siksi, että olisin parempi kuin kukaan muu, vaan koska minulle uskottomuus ei ole koskaan ollut houkutus.

Olen 34-vuotias, naimisissa ja elän aivan tavallista elämää Helsingissä. Käyn salilla viisi kertaa viikossa, pidän huolta ruokavaliostani ja nautin siitä, että ylläpidän itseäni. Hiukseni ovat pitkät ja suorat, minusta on mukavaa näyttää hyvältä ja tiedän, että olen vetovoimainen nainen. Ihmiset sanovat sen minulle ja näen sen katseista.

Salilla on monesti miehiä, jotka yrittävät aloittaa keskustelua kanssani. Jotkut kysyvät neuvoa liikkeistä, toiset heittävät kommentteja, jotka ovat puolittain kohteliaisuuksia, ja osa uskaltaa olla suorempi. Samaa tapahtuu, kun olen ystävieni kanssa istumassa iltaa miehet lähestyvät, kyselevät, olenko yksin, joskus yrittävät olla kovin päättäväisiä. En ole koskaan teeskennellyt, ettei sitä tapahtuisi. Ennemminkin tiedostan sen. Mutta en ole koskaan ylittänyt rajaa, en siksi että pelkäisin, vaan koska minulla ei ole edes halua siihen.

Puolisoni, Juha, on kardiologi hän tekee pitkiä päiviä sairaalassa. Päiviä on, jolloin hän lähtee ennen kuin aamu valkenee ja palaa, kun minä ja meidän tytär, Venla, olemme jo syömässä illallista. Usein olen kotona lähes koko päivän kahdestaan Venlan kanssa. Hoidan häntä, kotia ja omaa arkeani. Todellisuudessa minulla voisi olla “tilaisuus” tehdä mitä tahansa, eikä kukaan saisi tietää. Silti se ei koskaan ole käynyt mielessäkään, että käyttäisin sitä aikaa uskottomuuteen.

Kun olen yksin, täytän aikani. Treenaan, luen, järjestelen, katselen sarjoja, kokkaan, käyn kävelyllä Töölönlahdella. En jää pyörittelemään puutteita tai kaipaamaan ulkopuolista hyväksyntää. En sano, että avioliittoni olisi täydellinen ei se ole. Riitelemme, meillä on erilaisuuksia ja joskus väsymystä. Mutta yksi perusasia on: rehellisyyteni.

En myöskään elä jatkuvassa epäilyksessä Juhan suhteen. Luotan häneen. Tiedän, millainen hän on, tunnen hänen arjen ja ajattelutavan ja luonteen. En tarkista puhelinta tai kuvittelen dramaattisia kohtauksia. Tämä rauha vaikuttaa kaikkeen kun ei etsi pakotietä, ei tarvitse pitää ovia avoinna koko ajan.

Siksi, kun luen tarinoita uskottomuudesta en tuomiten vaan ihmeissäni pohdin, ettei kaikki lopulta ole kiinni houkutuksesta, kauneudesta, omasta ajasta tai toisten huomiosta. Minulle se ei ole koskaan ollut vaihtoehto. Ei koska en voisi, vaan koska en halua olla sellainen ihminen. Ja sen kanssa olen rauhassa.

Mitä mieltä sinä olet tästä?