No niin, nyt ainakin voi hengittää vapaasti äsken tuntui kuin olisi ollut hautakammiossa, ihan totta kirkas, itsevarma ääni kantautuu keittiöstä, eikä Sirkka Mäkelä erehdy siitä. Se kuuluu hänen miniälleen.
Sirkka seisoo eteisessä, painavat kassit käsissä, täynnä torin omenoita ja tilliä, jotka hän toi mökiltä. Mutta niiden tuoksu katoaa saman tien, kun hän astuu sisään; ilma leijailee kemikaalisia kiiltoaineen ja outojen hajusteiden sävyissä. Avain pyörähtää lukossa niin vaivattomasti kuten siihen olisi laitettu öljyä ja ovelle tuttu narina on kadonnut.
Hän astuu varovasti eteiseen. Kaikki on muuttunut. Vanha, tumma naulakko, jonka hänen edesmennyt miehensä Arvo aikoinaan teki käsityönä, on poissa. Sen tilalla kylmät metallikoukut kuin terveyskeskuksessa. Peili kauniissa puukehyksessä, johon Sirkka kurkisti joka aamu kolmenkymmenen vuoden ajan, on vaihdettu särmättömään, runottomaan lasiin.
Sydän hakkaa rinnassa. Sirkka ottaa askeleen kohti olohuonetta ja purskahtaa tyrmistyksestä, kämmen suun edessä.
Huone on tyhjä tai ei ihan tyhjä, mutta kaikki mikä teki siitä kodin, on poissa. Ei enää jykevää tammista astiakaappia, jossa hän säilytti tshekkiläistä kristalliaan ja juhlakahvikalustoaan. Ei kirjojen seinämää, johon hän oli kerännyt viidenkymmenen vuoden ajan kirjastoarvonsa: klassikoita ja harvinaisia ensipainoksia. Ei edes hänen lempikiikkutuoliaan ikkunan vieressä.
Tilalla on harmaa, matala sohva kuin betoninpalikka, valtava musta televisio seinällä. Lattialla karhea, liian valkoinen matto, vieras kuin kinostunut lumi keskellä autiomaata. Seinät ovat vaaleanharmaiksi maalatut, sairaalamaiset.
Voi Sirkka! keittiöstä ilmestyy miniä, Heta. Hänellä on yllään lyhyt kotitakki, kädessään astia jotain vihreää. Ai te jo tulitte, odotettiin vasta illemmalla. Menikö juna aikataulusta etuajassa?
Saman tien hänen poikansa Ilkka ilmestyy keittiön ovelle, katse ala- ja syyllinen, tohveleilla laahustaen.
Missä? on ainoa, mitä Sirkka saa sanottua ja heilauttaa kättään kohti huonetta. Missä kaikki on?
Mikä “kaikki”? Heta räpyttää ripsiään viattomasti. Ai, sitä vanhaa kalustusta? Me tehtiin teille yllätys! Remontti! Kun te siellä mökillä huhkitte, me pistettiin koti uuteen kuosiin. Eikö olekin hienoa? Valoisaa, tilavaa, hengittää nyt helpommin! Minimalismia, kuule, skandinaavista tyyliä.
Missä minun tavarani ovat? Sirkka huomaa polviensa tärisevän. Hän etsii pojan katsetta. Ilkka, missä isän vanha astiakaappi? Missä kirjat? Missä ompelukone?
Ilkka yskäisee nyrkkiinsä epämukavasti.
No äiti, älä nyt hermostu. Me… vietiin ne pois.
Veitte pois? Mökilläkö? Varastossa?
Roskikseen, Sirkka, Heta puuttuu puheeseen hörpäten vihreää smoothietaan. Rehellisesti sanottuna, mihin sä enää siitä rojusta? Astiakaappi oli jo kuivunut ja hajoamaisillaan. Sellainen pölynkerääjä! Ja ne kirjat… kuka nyt enää paperikirjoja lukee? Kaikki on netissä. Allergia ja kirjatoukka siitä vain syntyy. Ei niillä kukaan enää elä.
Sirkan silmissä sumenee ja hän tarttuu ovenkarmiin ettei kaatuisi.
Roskikseen? hän kuiskaa. Kirjasto, jonka oma isäni keräsi nuorena miehenä? Minun “Tikkakoski”, jolla paikkaisin teidän verhot ja sukat? Se kristalli, jonka Arvon kanssa kannoimme laivalla Suomeen, lempirättiin käärittynä, ettei särkyisi?
Voi hyvänen aika, ei sillä kristallilla kukaan Suomessa tee mitään! Hetan huulille nousee halveksiva hymy. Nyt on muodissa selkeys, Ikea ja pohjoismainen yksinkertaisuus. Ja se sun kone painava kuin mikä, kolmella miehellä kannettiin alas. Äiti, sähän aina valitit, ettei mahdu liikkumaan. Me siivottiin visuaalinen meteli pois.
Visuaalinen meteli, Sirkka toistaa, sanat suussa mauttomina. Olisit edes kysynyt. Tämä on minun kämppäni, Heta. Minun ja Ilkan koti. Mutta tavarat täällä olivat minun.
Ja taas alkaa, Heta pyöräyttää silmiään. Me yritettiin auttaa, laitettiin rahaa tapettikortillekin, että sulle saatiin nätit seinät. Ja tämän vastineeksi pelkkiä moitteita. Sanoinhan minä, ettei se vanha väki ymmärrä! Kiinnittyminen esineisiin on sairaus; ihan hamstrausta!
Ilkka nostaa katseensa viimein.
Äiti, ethän sä nyt suutu. Eihän niissä vanhoissa ollut enää mitään järkeä. Katso, sohva uusi ja ortopedinenkin sinunkin selälle parempi.
Sirkka katsoo poikaansa. Hänen silmissään ei ole katumusta, tuskin ymmärrystä, vain toive päästä tilanteesta nopeasti pois. Ilkka on aina ollut myötäilijä, ensin äidin vietävänä, nyt Hetan. Pehmeä, muovailtava; mitä vaimo muotoili, se siitä tuli.
Milloin te nämä viette pois? Sirkka saa sanotuksi, ääni kireänä mutta hallittuna.
Kolme päivää sitten, kun aloitettiin remontti, huitoo Heta kädellään. Tilattiin iso lava ja vietiin kaikki yhdellä kertaa. Ei kannata lähteä kaivelemaan ne on jo viety mennessään. Ei tarvitse nolata itseään naapureiden edessä.
Sirkka menee omaan huoneeseensa tai siihen, mikä siitä on jäänyt. Jokainen nurkka viestii vieraudesta, kaikki siinäkin muutettu. Vanha lipasto ja peilipöytä ovat poissa. Rasiat, joissa oli napit tallessa, kadonneet. Myös valokuva-albumit.
Ovathan albumitkin menneet? Sirkka huutaa olohuoneeseen. Isän kuvat?
Joo, ne pölyiset paperit? Heta huikkaa. Digitalisoidaan, jos tarvitsee. Paperit kiikutettiin kierrätyspaperiin, terveyslehtineen ja kaikkineen. Pitää ajatella luontoa!
Sirkka istahtaa uudelle, kummalliselle sohvalle. Sisällä on tyhjyys kuin hänen elämänsä olisi siivottu pois. Kolmekymmentä vuotta arkea, muistoja, iloja kaikki sysätty “visuaalisiksi häiriöiksi” ja heitetty kaatopaikalle.
Hän ei itke. Kyyneleet ovat sisältä kuivuneet, polttavaksi, pisteleväksi möykyksi. Hän tuijottaa harmaata seinää, samalla kun keittiöstä kuuluu Hetan moittiva sävy, Ilkan ostaneen vääränlaista maitoa, ja puhetta energian virtaamisesta nyt kun tilassa on enemmän “oikeaa Qi:tä”.
Sinä iltana Sirkka ei tule illalliselle. Hän makaa pimeässä huoneessaan, miettien. Asunto on hänen nimissään; Ilkalla on kirjoillaolo-oikeus, mutta omistaja on Sirkka. Nuoret päästettiin asumaan vuokraa säästääkseen, kolmeksi vuodeksi. Pennin säästöä ei kertynyt, uusi puhelin piti ostaa, kerran Turkkiin matkustaa, tai remontoida “parempi koti”. Koko elämä valmiina tarjolla, ja Sirkka maksaa vielä sähkölaskutkin eläkkeestään.
Aamulla Sirkka astuu keittiöön, kasvot rauhallisina, miltei liikkumattomina. Heta paistaa pannukakkua ja hyräilee.
Huomenta! Heta laulaa, kuin edellistä päivää ei olisi ollutkaan. Tee sinulle aamiaista? Ilman sokeria, stevialla ja riisijauholla, ymmärräthän?
Kiitos, juon teetä, Sirkka vastaa rauhallisesti. Onko Ilkka töissä?
Oli kiire, raporttia tekemään. Mä olen tänään kotosalla, kehittämässä itseäni. Katson parikin webinaaria tilan organisoinnista.
Hyvä, Sirkka nyökkää. Tilan organisointi on tärkeää. Heta, minä menen tänään pariksi päiväksi siskon luo Lahteen. Hermoja pitää tasata, verenpaine nousee.
Ihan hyvä idea! Heta ilahtuu heti, jäävänsä yksin uuteen kotiin. Lomailu tekee hyvää. Älä stressaa mistään, pidän täällä huolen.
Sirkka pakkaa pienen kassin. Lähtiessään hän pysähtyy eteisessä, katsellen vierastunutta naulakkoa.
Avain on teillä? hän kysyy.
On, minulla ja Ilkalla, ei vaihdettu lukkoja, vain öljytty.
Hyvä niin. Nähdään.
Hän todella menee siskonsa luo. Mutta ei kahdeksi päiväksi, vaan iltaan asti. Hän tarvitsee, että Heta lähtee pois, ehkä manikyyriin tai pilatekseen, kuten torstaisin yleensä.
Sirkka palaa iltapäivällä neljän maissa. Koti on tyhjillään, Heta mennyt omiin menoihinsa.
Sirkka pukeutuu aamutakkiin, sitoo huivin päähänsä ja hakee varastosta (sitä ei oltu ehditty siivota) isot remonttisäkit Hetan remontista jääneet.
Hän menee nuorten huoneeseen. Ennen hän ei sinne kurkkinut, kunnioitti omaa tilaa. Mutta nyt rajat on rikottu Heta sen aloitti, kun hävitti Sirkan elämän.
Huone on täynnä tavaraa. Heta rakastaa shoppailua ja kauneustuotteita. Kampauspöydällä rivissä purkkeja, parfyymiä, voiteita ja seerumeita; hintalaput viiden tuhannen, kymmenen tuhannen euron. Puolihuoneellinen selfievaloa.
Sirkka ottaa ensimmäisen jätesäkin.
Visuaalinen melu, hän naurahtaa, makustellen sanaa. Liikaa visuaalista melua.
Purkit Chanel, Dior, korealaiset nimet sujahtavat säkkiin. Täysinäisyys tai tyhjyys ei merkitse. Nyt “järjestellään tilaa”.
Vaatekaapista seuraavaksi lentää puolityhjäksi vaatteista, jotka ovat tiellä, käyttämättöminä. Mekot, joita käytetty kerran, kymmenet farkut, käsilaukut, tennarit, korkokengät. Kaikki säkkeihin. Sirkka ei koske Ilkan vaatimattomiin vaatteisiin.
Seuraavaksi “sisustuskama”: Buddha-patsaita, tuoksukynttilöitä, englanninkielisiä mottojulisteita, unisieppareita. Kaikki menee säkkeihin.
Rohjunkeruuta, Sirkka toteaa hiljaa. Tauti, tähän pitää puuttua.
Kahdessa tunnissa huoneesta on jäljellä vain sänky ja tyhjä kaappi. Sirkka vie viisitoista säkkiä käytävään. Roskiin hän ei niitä vie. Hän tekee toisin: tilaa pakettiauton ja pyytää kuskia viemään säkit veljensä autotalliin toiselle puolelle Helsinkiä.
Kaiken päätteeksi hän siivoaa lattiat. Ilma on raikas vieläkin vähän Hetan voimakasta hajuvettä. Sirkka keittää teetä, ottaa paperikirjan matkalaukustaan ja jää istumaan keittiöön odottamaan.
Ensimmäisenä saapuu Heta, laulavin askelin, markettikassi kädessä.
Sirkka? Takaisin jo? Eikös ollut tarkoitus viipyä pidempään? Tapahtuiko jotain?
No tapahtui, Heta. Sain valaistuksen. Tein kuten neuvoit: järjestin kodin energiavirrat.
Heta katsoo häntä kierosti, mutta ei sano mitään. Hän riisuu kengät ja menee huoneeseen vaihtamaan vaatteita ja pian kuuluu kauhea kiljahdus. Niin kova, että uudet ikkunat vaan kilahtavat.
Missä?! Heta ryntää eteiseen, kasvot kalpeina, vääntyneinä. Missä kaikki? Missä kosmetiikka? Missä turkki?
Sirkka siemaisee teetään rauhallisesti.
Heta, älä huuda. Laitoin kaiken järjestykseen. Siivosin visuaalisen metelin. Olit oikeassa, ei voinut enää hengittää kaiken roinan keskellä. Miksi tarvitset kaksikymmentä laukkua? Eihän sekään ole tervettä. Halusin auttaa, vapauttaa energiavirrat.
Heitit… heitit minun tavarat roskiin?! Tajuatko paljon ne maksoi?! Yksi seerumi on enemmän kuin koko sun eläke! Tämä on rikos! Soitan poliisit!
Soita vaan, Sirkka sanoo tyynesti. Voivat samalla kertoa mikä rikos on tuhota toisen omaisuutta, muistot isästä, arvokkaat kirjat. Sanoit, että ne olivat roinaa. Katsoin sun purkkeja nekin roinaa. Kemikaalit eivät tee hyvää.
Samalla ovi käy ja Ilkka palaa. Hän tunnistaa heti, että jotain on pahasti pielessä. Heta itkee, mustat rajut poskilla, Sirkka istuu tyynenä kuin kallio.
Ilkka! Äitis heitti kaiken pois! Kaikki, vaatteista kosmetiikkaan! Sun äiti on hullu!
Ilkka katsoo äitiään avuttomana.
Äiti, säkö ihan oikeasti…?
Ihan oikeasti, poika. Tein yllätyksen. Sisustuksen korjaustoimen. Minimalismi. On nyt tilaa hengittää. Voitte vaikka meditoida.
Et sä voinut! Heta karjuu. Nää oli minun tavaroita!
Ja kirjasto oli minun, Sirkan ääni muuttuu teräksiseksi. Samoin astiakaappi, samoin kone. Kysyittekö? Ette. Te päätitte puolestani. Tunkeuduitte minun kotiini, ryhdytte isännöitsijäksi ja tuhoatte kaiken mikä minulle tärkeää. Nyt ollaan tasoissa.
Missä mun kamat? Heta sähisee. Jos ne meni kaatikselle, mä vien teidät oikeuteen.
Eivät menneet, Sirkka virnistää. Minä olen toista maata. Tavarat ovat tallessa. Mutta sijaintia en kerro. Vielä.
Mitä tarkotat? Ilkka ihmettelee.
Että nyt pakkaatte loput kamat, paperit, hammasharjat, mitä tarvitsette ja lähdette. Minne haluatte. Hotelliin, Hetan äidin luo, uuteen vuokrakaksioon ihan sama minulle.
Heität meidät ulos? Heta ääntää epäuskoisena. Kotoa?
Minun kodistani, korjaa Sirkka. Olette vieraita, pitkään viihtyneitä, jotka luulevat että emännän voi lähettää vanhainkotiin ja viedä viimeiset tavarankin mennessään. Teillä on tunti aikaa. Sen jälkeen vaihdan lukot. Lukkoseppä on jo rapussa. Sovittu juttu.
Äiti… meillä ei ole minne mennä, Ilkka vikisee. Me suunniteltiin lainaakin…
No, nyt teillä on hyvä syy tarttua toimeen. Ja Heta, tavarasi saat takaisin, kun palautat minun.
Mehän heitettiin sun jutut jo pois! Heta ulvahtaa.
Sitten omasikin saavat saman kohtalon. Etsi kaatopaikka, etsi kontti, osta uudet. Minulle se on sama kun palaat kirjahyllyn kanssa, saat palautuksesi.
Tämä on tietenkin bluffia, tavarat ovat varastossa. Sirkka näkee pelon ja ahneuden vaihtelevan Hetan kasvoilla.
Olet hirviö! Heta sanoo hiljaa. Ilkka, me lähdetään nyt! Me otetaan vuokrahuoneisto paras mikä löytyy! Ja sinä, vanha noita, jää tänne yksinäisyyteen ja harmaisiin seiniin!
He lähtevät neljäkymmentä minuuttia myöhemmin. Koko talo raikaa matkalaukkujen jylinästä, Heta sadattelee, Ilkka ei katso äitiä silmiin.
Kun ovi sulkeutuu, Sirkka tallaa ikkunalle. Lukkoseppä Matti tulee viiden minuutin päästä, vaihtaa uuden sylinterin oveen.
Sirkka jää yksin. Tyhjä, vieras asunto harmaine seinineen ympäröi, mutta omituista kyllä yksinäisyyttä hänestä ei löydy. Kevyt olo, kuin olisi pudottanut vuosien kivirepun.
Seuraavana päivänä Sirkka ryhtyy toimeen. Hän laittaa nettiin ilmoituksen: “Ostetaan tai otetaan lahjoituksena vanhaa kotimaista kalustoa, kirjoja, ompelukone.” Selviää, että suomalaiset luopuvat niistä ilomielin, jopa ilmaiseksi.
Kuukauden kuluttua koti alkaa jälleen hengittää. Toki ne ovat uusia vanhoja tavaroita: erilainen astiakaappi, vaaleampi, erilainen kirjahylly, mutta tutut nimet. Uusi ompelukone, “Tikkakoski” kuitenkin. Sirkka tapetoi itse vaaleanbeiget kukkatapetit seinille. Hankkii uuden vanhan villamaton.
Hetan tavarat hän palauttaa kahden viikon päästä: soittaa Ilkalle osoitteen.
Tuo pakettiauto, tavarasi ovat siellä.
Ilkka saapuu, laihtuneena ja harmaana.
Anteeksi, äiti, hän katsoo maahan. On hankalaa vuokralla. Heta hermoilee, rahat ei riitä.
Sellaista se aikuisuus on, sanoo Sirkka. Kallista, mutta opettavaista.
Pääsisimmekö vielä joskus takaisin? Heta lupaa käyttäytyä…
Ei, Ilkka. Rakastan teitä, mutta haluan elää omassa kodissani. Rakentakaa oma koti vaikka oman minimalismin kanssa.
Ilkka vie säkit pois.
Sirkka istuu “uudella” vanhalla ompelukoneellaan. Lankaa on kelalla, jalka painaa poljinta, kone laulaa rauhoittavaa hyrinäänsä. Hän ompelee uudet, kukikkaat verhot. Ei mitään visuaalista mölyä vain iloa.
Joskus pitää menettää, että oppii arvostamaan. Joskus taas tarvitsee vain avata ovi ja päästää ulos ne, jotka eivät sinua arvosta. Vasta silloin kotiin palaa oikea hyvä tuuli.
