En ole mikään ilmainen ruokala! sanoi äiti, kun lapset seisoivat oven takana.
Helvi Lehtonen oli lauantaina lähdössä retkelle ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen.
Ystävä Rauha Saarinen oli yllättäen löytänyt jonkin erikoisen bussimatkan Porvooseen, liput oli ostettu jo etukäteen, ja Helvi oli jopa ostanut uuden, sinisen tupsupipon se oli hänestä hyvin istuva, ainakin eteisen peilin mielestä.
Kahdeksalta aamulla Helvi joi teetä, kun ovikello soi.
Hän jähmettyi kuppi kädessään.
Ei nyt, ei tänään, hän ajatteli. Ovikello soi uudestaan.
Vielä kerran. Sitten tuttu ääni:
Äiti, päästä sisään, meillä on kädet täynnä!
Oven takana seisoivat Jarkko, hänen vaimonsa Sini, kaksi lasta, kuusi- ja kahdeksanvuotiaat, sekä neljä epämääräisen näköistä kassia. Oli kuin he olisivat tulleet talvehtimaan, eivätkä vain muutamaksi päiväksi.
Meillä ei tule vettä, Jarkko ilmoitti ikään kuin julistaisi kansakunnalle jotain tärkeää. Me ollaan täällä pari päivää, toivottavasti sopii?
Helvi katsoi kasseja, sitten lastenlapsia.
Tulkaa vaan, hän sanoi.
Mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa?
Kun lapset riisuivat eteisessä, ja lastenlapset nappasivat kaukosäätimen ja laittoivat Pikku Kakkosen täysille, Helvin kädet veivät hänet jo keittiöön. Jalat avasivat saman tien jääkaapin, ottivat munat, kermaviiliä ja sipulia. Samalla Helvi ajatteli bussia, joka lähtee kymmeneltä, ja sitä sinistä tupsupipoa, joka roikkuu naulakossa ja ei sittenkään tänään pääse matkalle.
Varttia yli kymmenen puhelin soi.
Helvi, missä olet? Bussi lähtee viiden minuutin päästä! kuului Rauha Saarisen ääni.
Rauha, en pääse. Lapset tuli.
Hiljaisuus.
Taas vai?
Taas.
Rauha huokaisi syvään niin syvään, että se kaikui Porvoon kivikaduilla asti.
Puoli yhdeltätoista ovikello soi taas. Tällä kertaa se oli tytär, Annikki, kolmekymmentäkahdeksan ja eronnut, matkakassi olalla ja ilme kasvoilla, joka huusi huolen ja ruoan tarpeesta vaikka tuli tietenkin vain ihan pikaisesti.
Tervetuloa, sanoi Helvi.
Hän ryhtyi paistamaan lihapullia.
Ja pakko sanoa: ei tämä ollut ensimmäinen eikä viideskään kerta.
Helvin lapset ilmestyivät säännöllisesti. Jarkko tuli yleensä kahdesta syystä: putket olivat poikki tai hänellä ja Sinillä oli joku erimielisyys ja piti kerätä ajatuksia. Annikki tuli milloin vain, ilman syitä, vain istui junaan ja tuli.
Helvi tiesi sen. Ja silti käsi tarttui kattilaan.
On ihmisiä, joiden jalat vievät keittiöön ihan itsestään. Neljäkymmentä vuotta koulun keittiössä jättää vahvemman ehdollistuman kuin Pavlovilla. Jos väkeä on, pitää ruokkia. Jos ei ole, kohta on. Perunankuorimaveitsi vilisee kädessä, ennen kuin ajatus ehtii mukaan.
Lounaalla liedellä porisi kolme kattilaa ja yksi paistinpannu.
Perunat. Lihapullat. Jonkinlainen soppa vähän siitä mitä löytyi.
Lastenlapset olivat levittäneet palikoita olohuoneen matolle. Jarkko käveli puhelin korvalla ympäri asuntoa kuin toinen ministeri neuvottelutauolla. Sini oli makuuhuoneessa lukemassa. Annikki istui keittiössä ja puhui äidille entisestä miehestään siitä, jonka takia hän erosi kaksi vuotta sitten, ja josta on pitänyt puhua joka kerta.
Ja kuules, äiti, hän laittoi viestiä taas eilen. Mieti! Mitä se haluaa? Kirjoitti että ikävöi. Äiti, kuunteletko sä?
Kuuntelen, kuuntelen, Helvi vastasi, hämmentäen keittoa.
Tavallaan kuunteli.
Mitä pitäisi tehdä, äiti? Vastata vai ei?
En kyllä tiedä, Annikki.
Sä oot aina tällanen, äiti. Mä kysyn ja sä et koskaan sano mitään.
Helvi ei vastannut. Vaahdotti soppaa. Se vaatii tarkkuutta.
Kolmelta Jarkko lopetti puhelunsa ja kurkkasi keittiöön.
Onko ne lihapullat kohta valmiita?
Paistumassa.
Ei olla syöty kunnolla aamulla. Matkalla vaan kahvit.
Helvi nyökkäsi.
Ruokailu oli meluisa. Lapsenlapset eivät halunneet soppaa, vain lihapullia. Ilman sipulia. Annikki ei ottanut leipää, koska aloitti taas uuden dieetin. Jarkko halusi lisää. Sini tuli syömään koska ei oikein ole nälkä, mutta ainahan pienen lihapullan voi ottaa.
Lounaan jälkeen Jarkko meni sohvalle. Annikki meni pesemään hiuksia. Lastenlapset levittivät palikat nyt makuuhuoneeseen.
Helvi tiskasi ja katsoi ikkunasta ulos. Penkillä istui naapuri, Martta Aalto, sama jonka kanssa käydään sauvakävelyllä keskiviikkoisin. Martta lämmitti kasvojaan auringossa. Rauhallisesti. Ilman lihapullia. Ilman tiskiä.
Helvi huokasi ja tarttui seuraavaan kattilaan.
Kun ilta hämärtyi, soppa oli lopussa, astiat puhdistettu, lattia pyyhitty lastenlasten jäljiltä, Helvi ehti istahtaa hetkeksi jakkaralleen. Jarkko ilmestyi taas ovelle.
Hän seisoi siinä, hyväntuulisena, täynnä ruokaa, ruttuinen T-paita päällä.
Äiti, onko yhtään lihapullia jäljellä? Voisin syödä vielä vähän.
Helvi katsoi poikaansa.
Lihapullia oli kolme kappaletta, kannen alla. Hän oli säästänyt ne itselleen, koska ei ollut ehtinyt juuri mitään syödä koko päivänä.
Mutta poika katsoi.
Ja silloin jokin naksasahti.
Helvi Lehtonen katseli poikaansa, ajatteli sinistä tupsupipoaan naulakossa, Porvoota, jota hän ei nähnyt tänään, bussia, joka meni jo, Rauhaa joka ehkä juuri nyt kävelee vanhoja mukulakivikatuja ja syö tuoretta pullaa jossain kahvilassa.
Hän ajatteli kaikkea tätä, ja lihapullia.
Äiti? Jarkko kysyi uudestaan. Kuulitko?
Helvi laski kupin pöydälle.
Riisui esiliinan.
Taitteli sen rauhallisesti ja laski tuolille.
Annikki naputti puhelintaan pöydän ääressä. Olohuoneesta kuului Pikku Kakkosen korviahuumaava meteli, joku animoitu hirviö nauraa hohotti, aivan kuin kaikessa asunnossa. Sini kulki keittiön ohi kylpyhuoneeseen pudottaen pyyhkeen matolle ei nostanut.
Pyyhe jäi eteisen lattialle.
Äiti? Jarkko siirteli painoaan jalalta toiselle. Mikä sulla nyt on?
Ja sitten Helvi sanoi.
Tasaisella äänellä, johon kerääntyy vuosien sanat, joita ei ole tullut sanottua aiemmin, mutta nyt ei voi enää lykätä.
En ole mikään ilmainen ruokala. Enkä hotelli.
Keittiössä tuli hiljaista. Jopa piirretystä tuntui ääni sammuvan.
Annikki nosti päänsä.
Jarkon suu jäi auki.
Tänään minun oli tarkoitus lähteä retkelle. Porvooseen. Rauhan ja Vienon kanssa. Ostettiin liput jo helmikuussa. Ostin pipon, sinisen. Se roikkuu naulakossa. Voin näyttää. Bussi lähti kymmeneltä. Ensin tuli Jarkko, sitten Annikki.
Kaikki olivat hiljaa.
En päässyt matkalle, Helvi sanoi. Menin taas keittiöön. Aina sama juttu. Koska lastenlasten tekee mieli lihapullia. Koska Sini on dieetillä, täytyy olla kevyttä. Koska kaikkien pitää saada ruokaa.
Hiljaisuus.
Mutta mullakin on elämä, Helvi sanoi. Te ette ajattele sitä. En syytä. Olette tottuneet. Minä opetin teidät siihen. Mutta tänään en jatka samaa.
Mitä et jatka? Annikki kysyi hiljaa.
En kokkaa. En palvele.
Jarkko katsoi äitiinsä sellaisella ilmeellä, jossa maailma järjestyi uudelleen hitaasti, natisten, kuin vanha lipasto parketilla.
Äiti, ei me ilkeyttä tarkoiteta.
Tiedän sen eikä se tee siitä yhtään parempaa. Ilkeydessä on edes tarkoitus, mutta te teette tätä ajattelematta, kuin jääkaapilla käyntiä. Avataan, varmasti löytyy jotain.
Olohuoneessa lastenlapset katsoivat edelleen Pikku Kakkosta. Joku piirretty pahis nauroi taas, muttei enää niin kovaa.
Helvi nappasi tuolistaan laukun, sen jonka oli aamulla pakannut. Takki naulakosta. Sininen pipo.
Minne sä menet? Jarkko ihmetteli.
Rauhan luo. Hän soitti. Ovat palanneet, katsovat kuvia ja juovat iltateetä. Kutsuivat minut mukaan.
Mutta entä iltaruoka? Jarkko sanoi ja tajusi heti, ettei olisi pitänyt.
Helvi katsoi poikaansa pitkään, sillä katseella, joka saa aikuisenkin tuntemaan itsensä koululaiseksi.
Jääkaapissa on munia, makaronia ja juustoa. Leipä on leipälaatikossa. Teillä on kädet. Liesi on tavallinen, ei avaruusalus kyllä te selviätte.
Helvi puki takin, napitti napit, asetti pipon syvemmälle ja suoristi tupsun.
Sitten hän lähti.
Asuntoon jäi neljä aikuista, kaksi lasta, likainen paistinpannu ja kolme lihapullaa, jotka Helvi oli säästänyt.
Pyyhe lojui edelleen eteisessä.
Jarkko katsoi sitä jonkin aikaa.
Kumartui ja nosti sen.
Helvi palasi vasta vähän ennen yhtätoista.
Rauhan kotona oli hyvää teetä, minttusuklaata, paperipussissa Porvoon rinkilöitä ja puhelimessa kuvia valkoinen kirkko, tori, Vieno nauramassa pullamuki kädessä ja teeskennellen, että se on vain mehua. Helvi katseli ja ajatteli, että joskus vielä hänkin matkustaa. Rauha oli jo katsonut seuraavan retken.
Sininen tupsupipo lepäsi sohvalla. Ei Porvooseen, mutta johonkin kuitenkin.
Avain loksahti kevyesti lukossa.
Eteisessä oli siistiä. Lapsenlasten aamulla poukkoilleet kengät olivat nyt rivissä. Pyyhe poissa.
Helvi riisui takkinsa, ripusti. Käveli keittiön kautta.
Valot paloivat.
Oven suussa Helvi pysähtyi.
Jarkko seisoi altaan ääressä ja pesi kattilaa. Peseminen oli hidasta ja varovaista, kuin ensimmäistä kertaa, mutta hyvää jälkeä teki. Liedellä oli pieni kattila Helvi huomasi myöhemmin, että siellä oli keitetty makaronia, vähän liian pehmeäksi, mutta makaronia kuitenkin. Astiat rivissä kuivumassa.
Annikki istui pöydän ääressä.
Lapset nukkuivat, siitä oli helppo päätellä hiljaisuudesta.
Jarkko kuuli askeleet ja kääntyi.
Hiljaisuus hetken.
Äiti, me ei oikeasti tajuttu että tämä väsyttää sua näin paljon, hän sanoi.
Helvi katsoi pesuvedessä pyörivää kattilaa, tiskipinoa, tytärtään.
Ei mitään ihmeellistä.
Mutta Helvi Lehtonen, joka oli neljäkymmentä vuotta ruokkija ja tiskari muttei koskaan odottanut kiitosta, tunsi yllättäen silmissään kirvelyä. Naurettavaa, keittiössä ja kattilan takia.
Tule syömään, äiti, Annikki sanoi. Jätettiin sulle.
Pöydän kulmalla oli lautanen, kannen alla. Hänelle.
Helvi istuutui.
Nosti kannen. Siellä oli makaronia ja juustoa juusto raastettu suurileikkuisesti, vähän kiireellä, vähän jäähtyneenä.
Hän tarttui haarukkaan.
Ja rehellisesti sanottuna, se oli parasta makaronia, mitä Helvi oli syönyt vuosiin. Kumma juttu, mutta niin se vaan oli.
