Niinpä en oikeastaan muista isääni ollenkaan. Olen kuullut äidiltäni, että kaikki oli vallan mallikkaasti ennen kuin minä putkahdin maailmaan. Isä auttoi äitiä ja oli muutenkin tukena. Mutta perhe-elämää kesti vähemmän kuin vuoden verran. Heti kun äiti sai minut synnytettyä, isä katosi kuin lumikasa Tampereen keväässä. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, joten äiti ei tiennyt mistä häntä etsiä. Edes työpaikalla kukaan ei tiennyt miehen sijainnista. Äidillä oli aikamoisia vastuksia tuolloin.
Hän löysi sitten työn itselleen. Kun ei ollut ketään johon minut jättää, äiti raahasi minut joka paikkaan mukanaan. Muistan vieläkin, miten kylmä oli siinä huoneessa missä äiti teki töitään. Siitä syystä olin jatkuvasti kipeänä. Myöhemmin pääsin päiväkotiin, samalla kun äiti vaihtoi duunia siivouksen pariin.
Meillä ei ollut juuri euroja liikaa, mutta näin miten ahkerasti äiti paiski hommia. Hän teki kaikkensa minun vuokseni. Kun isä oli lähtenyt, hän päätti elää minulle. Kävin koulut ja yliopiston loppuun. Löysin työpaikan ja nyt autan äitiä kaikin tavoin. Yritän pitää huolen siitä, ettei äiti stressaa turhaa. En ole koskaan kuullut isästä sen jälkeen. Ei ole kysynyt kertaakaan, miten elämäni kulkee.
Yllättäen eräänä päivänä kuuluu kolkutus ovelta. Äiti menee avaamaan ja oven takaa kuuluu miehen ääni. Astun eteiseen ja näen vanhan miehen, jolla on kävelykeppi. Äiti kääntyy ja ilmoittaa: tuo on isäsi.
Miehellä oli itku silmässä ja hän pyysi anteeksi. Sanoi olleensa nuori ja typerä. Hän pelkäsi vastuuta. Isä on asunut koko tämän ajan Helsingissä, toisen perheen kanssa, ja hänellä on tytär, joka on minua vähän nuorempi. Myöhemmin isä alkoi ryypätä, ja toinen vaimo heitti hänet ulos. Nyt kun vanhuus painaa, ei kelpaa enää kenellekään. Tytär ei päästä häntä kotiinsa. Viimeinen toivo hänellä on nyt minä ja äitini. Minä en tiedä mitä oikein tekisin.
Toisaalta isäni, jota olen odottanut vuosia. Toisaalta hän lähti ja ilmestyi vasta kun apua tarvitaan. Eniten säälin kuitenkin äitiäni. En halua että hän taas huolehtii. Äiti on antanut kaiken energiansa ja hyvinvointinsa, oppiakseen selviytymään yksin ja nyt isä vaan ilmestyy oven taakse. Sanoin isälle, että tarvitsen aikaa miettiä. Äiti sanoi hiljaa, että päätös on minun.
