Kysytte varmaan, miten olen päätynyt tähän vaiheeseen elämässäni ja kuinka olen hyväksynyt kaiken tämän, mutta vastaan, että kaikki rakastavat naiset ovat joskus sokeita. Minäkin olin. Koko elämäni olen yrittänyt ja oppinut. Äitini sanoi jo lapsena, että jos haluan hyvän elämän, minun täytyy tehdä kovasti töitä. Hän opetti myös, että naisen pitää olla vahva ja itsenäinen, jotta pystyy huolehtimaan itsestään, jos elämä yllättää.
Tämä viimeinen neuvo käänsi minulle selän. Kun tapasin miehiä, olin liian omavarainen. Harva mies halusi tapailla kanssani, sillä useimmat kaipasivat lempeää naista, joka antaisi tilaa heidän miehisyydelleen ja huolenpidolleen. Minä taas huolehdin aina itsestäni.
Sen jälkeen uppouduin täysin työhön. Olin kuin vanha piika pitkään, kunnes 35-vuotiaana tapasin Juhon. Hän oli tismalleen saman ikäinen kuin minä. Juho yllätti minut sillä, että hän hyväksyi itsenäisyyteni. Hän ei koskaan pakottanut tekemään mitään enkä saanut kukkia tai korupuheita, joita en olisi voinut sietää. Hänen kanssaan olin tasa-arvoinen kumppani tai ainakin niin luulin. Olisi pitänyt tietää, millaista hintaa niin sanotusta tasa-arvosta joutuu maksamaan, joka ei lopulta ollut oikeaa tasa-arvoa ollenkaan.
Menimme naimisiin ja Juho muutti luokseni Helsinkiin. Hänellä ei ollut omaa asuntoa, vaan hän asui äitinsä luona Espoossa. Minä en halunnut asua anoppini luona, olin kuullut siitä liikaa tarinoita. Ensimmäisen kuukauden aikana Juho ei antanut minulle lainkaan rahaa palkastaan, selittäen, että hänen piti maksaa pieni laina, jonka hän oli ottanut äitinsä leikkausta varten.
En sanonut mitään, olin ymmärtäväinen. Olimmehan perhe annetaan hänen hoitaa laina, ja sen jälkeen rakennamme yhdessä. Mutta seitsemän kuukautta myöhemmin laina oli edelleen maksamatta. Juholla oli aina jokin selitys: palkkaa ei maksettu tarpeeksi, tuntimäärää pienennettiin tai jotain muuta. Koko ajan minä maksoin ruoasta, viihteestä ja laskuista. Sitten hän kertoi säästävänsä yhteistä kesämökkiä varten, jotta voisimme lomailulla vaikka Pohjanmaalla.
Mutta viiden vuoden aikana en nähnyt yhtään tiliotetta. Olimme perhe. Sitten riitelimme. Miten voi olla mahdollista, että olen elättänyt häntä viisi vuotta? Ei se ole normaalia. Juho pakkasi tavaransa ja lähti takaisin äitinsä luo Espooseen. Näin vain kävi! Kolmen päivän päästä, kun en enää jaksanut, hain hänet takaisin. Ja sama tarina jatkui: hän ei halua osallistua mihinkään rahallisesti. Olen aivan uupunut. Haluaisin käyttää euroja joskus jopa omiin pikku oikkuihini, mutta kaikki rahat menevät perheelle. Mitä minun pitäisi tehdä? Eroaisinko? Voiko ihminen koskaan muuttua?
Vasta nyt ymmärrän, että rakkaudessa ei pidä unohtaa itseään ja omia tarpeitaan. Tasa-arvo ja itsekunnioitus kulkevat käsi kädessä kenenkään ei tulisi unohtaa kumpaakaan rakennettaessa yhteistä elämää.
