Hyvää päivää, ystäväni. Hiljattain kohtasin kadulla naisen, joka työnsi vuoden ja puolen ikäistä tytärtään rattaissa hän vaikutti täysin uppoutuneen omiinsa, eikä huomannut lainkaan ympärillä tapahtuvaa. Ellei olisin huikannut häntä, olisi varmaan vain kävellyt ohitseni. Kun katseemme kohtasivat, näin hetken iloa hänen kasvoillaan, mutta se vaihtui nopeasti siihen samaan välinpitämättömään ilmeeseen kuin aina. Pysähdyimme rupattelemaan, ja kysyin varovasti, mikä painoi hänen mieltään. Silloin hän avautui, kertoen minulle koko tarinan perheensä ongelmista.
He olivat menneet naimisiin rakkauden vuoksi. Kihlaus oli ollut kuin kaunista unta, täynnä lämpöä, yhteisiä hetkiä, hellävaraisia katseita. Häiden jälkeen hänen puolisonsa oli jopa kantanut hänet kynnyksen yli. He hakivat yhteistä rauhaa ja ymmärrystä vaikka aika ajoin heidän tiensä kulkivat eri suuntiin, yhteys säilyi.
Kaikki muuttui täydellisesti, kun heidän tyttärensä syntyi. Isyys oli jollain tapaa miehelle sokki; hän ei ollut valmis, eikä tahtonutkaan ehkä olla. Mies teki töitään kotoa käsin, ja pieni itkuinen, vaativa vauva tuntui olevan tiellä. Suurin osa lapsen hoidosta jäi äidin harteille, vaikka isänkin päälle satoi välillä moitteita.
Tilanteen pahentuessa mies huomasi, että vaimo oli hoitovapaalla ja kotitalouden tulot olivat pudonneet. Silloin hän alkoi käyttää tätä tilannetta hyväkseen sysäten kaikki lapsenhoitoon liittyvät velvollisuudet vaimolleen. Jonkin ajan kuluttua mies vaati, että vaimon pitäisi palata töihin ja järjestää lapselle hoitaja, vaikkapa jompi kumpi isovanhemmista.
Vaimo yritti selittää, ettei mummit tai ukit pärjänneet vielä pienen kanssa, mutta mies ei uskonut. Hänen mielestään perheen talous tarvitsi lisärahaa. Hän mietti kaikenlaisia vaihtoehtoja, kuten päivähoitoa, jotta hänen ei tarvitsisi itse huolehtia lapsesta. Siitä hetkestä lähtien hän lopetti rahan antamisen vaimolle ostoksia varten ja alkoi käydä kaupassa itse, koska koki, että vaimo tuhlasi perheen euroja turhuuksiin.
Nuori äiti alkoi viettää yhä enemmän aikaa ulkona, kävellen rattaiden kanssa puistoissa ja leikkipuistoissa vain päästäkseen pois kodin kireästä ilmapiiristä.
Hän kysyi minulta, mitä hänen pitäisi tehdä mutta en kyennyt neuvoa. Ero? Sitä vaihtoehtoa hän ei suostunut edes harkitsemaan, sillä kaikista puutteistaan huolimatta hän rakasti miestään edelleen. Ja heidän pieni tyttärensä kasvoi; hän ei tahtonut rikkoa perhettä erolla, jotta lapsi voisi kasvaa yhdessä molempien vanhempien kanssa. Lisäksi vaimo oli lopen kyllästynyt siihen, että häntä syytettiin jatkuvasti rahapulasta, vaikka se ei ollut hänen syynsä.
Lopuksi toivotin voimia ja sanoin jotakin tsemppaavaa, tyyliin jaksamista, kyllä kaikki järjestyy ja ole vahva. Toivon todella, että hänen kohdallaan kaikki vielä järjestyy, tavalla tai toisella.
