Tädin vierailu, vaimo itkee
Heräsin ovenkelahdukseen. Vieressäni vuoteessa vaimoni, Tuulikki, kohottautui unenpöpperössä. Silitin häntä rauhoittavasti olkapäälle:
Lepää vain, kulta, minä käyn avaamassa.
Lähdin ovelle ja mutisin hiljaa:
Kuka siellä kolkuttelee tähän aikaan yöstä?
Oven avatessani näin oviaukossa tätini, Marketan, jolla oli suuri kassi sylissään. Hänen miehensä, enoni Kalevi, tuputti jalkojaan hermostuneena käytävässä heidän takanaan.
Voi sinua rakas veljenpoika! huudahti Marketta. Etkö olekaan iloinen nähdessäsi tätiäsi? Tule nyt, anna suukko tädillesi! Hän nappasi minut halaukseen niin tiukasti, että henki oli salpautua.
Sinne meni rauhalliset illat, ajattelin kaiholla, raahatessani Marketan laukut eteisen läpi.
Lopusta yöstä tuli kaoottinen. Marketta kieltäytyi nukkumasta sohvalla, koska se ei kuulemma ollut lainkaan mukava. Sitten hän tokaisi, että voisinhan minä laittaa hänet uneen.
Tuulikki oli ihmeissään koko ajan. Ei ollut kulunut edes tuntia siitä, kun sukulaiset olivat astuneet sisään, ja jo koko asunto oli mullin mallin. Viimein kaikki painuivat vuoteisiin Marketta ja Kalevi valtasivat makuuhuoneen, minä ja Tuulikki jäimme sohvalla.
Kuinka kauan arvelet heidän viipyvän täällä? kuiskasi Tuulikki laittaessaan minulle aamupalaa.
En kyllä tiedä. Kysyn, kun tulen töistä kotiin, vastasin.
Vaimoni kuunteli hermostuneena Marketan kovaäänistä kuorsausta:
Pentti, pelkään niitä. Etkö voisi tulla tänään aikaisemmin kotiin?
Yritän parhaani, vastasin ja lähdin ovesta ulos.
Kun palasin töistä, minua odotti viimeisen päälle katettu pöytä.
Tule sisään, poika, pidetään pienet jälleennäkemisjuhlat! huusi Marketta keittiöstä.
Tuulikki kuiskasi huojentuneesti:
Onpa helpotus, että tulit kotiin!
Istuimme kaikki pöytään.
Täti, kuinka kauan ajattelit viipyä? kysyin varovasti.
Joko ajat meidät pois? Etköhän sinäkin halua meistä eroon mumisi Marketta Kalevilleen.
Täti, mitä ihmettä? Saa toki olla niin kauan kuin sopii! olin ihan ymmälläni.
Aiotaan jäädä tänne koko loppuelämäksi, Pentti. Myytiin meidän kerrostalokämppä jo. Te olette ainoa perhe, joka meille on jäänyt. Et kai aio heittää tätiä ja setää taivasalle? Kestätköhän meitä niin pitkään kuin vielä jaksetaan olla? Marketta pyyhkäisi teatraalisesti kyyneltä poskeltaan.
Leualleni olisi voinut pudottaa käpy olin niin yllättynyt. Tuulikki purskahti itkuun ja poistui pöydästä. Huoneeseen tuli kiusallinen hiljaisuus. Kalevi söi kaikessa rauhassa salaattinsa loppuun.
Miksi sinäkin olet tuppisuuna siinä? jyrähti Marketta miehelleen. Sinä vain mussutat etkä sano koskaan mitään. Olisit edes kerran elämässäsi eri mieltä!
Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi, rakkaani, tokaisi Kalevi.
Höpsö! tiuskaisi Marketta. Kaikki päätökset on minun tehtävä, Kalevi vain myötäilee. Millainen mies hän muka on? Hän kääntyi minua kohti. Pentti, oletko tyytyväinen elämääsi?
Saatte olla täällä niin pitkään kuin haluatte! sanoin hämilläni, kun samalla kuulin Tuulikin nyyhkivän eteisessä.
Nappasin lautasen käteeni väkinäisesti. Annoin setien syödä pöydän antimet, Marketan ja Kalevin ruokahalu tuntui kuuluvan korvissani asti.
Marketta siirsi lopulta lautasen syrjään ja nojasi taakseen:
Johan tuli vatsa täyteen. Pentti, kylläpä säikytit! Oikeastihan me ollaan vain menossa Meilahden sairaalaan tutkimuksiin kolmeksi päiväksi. Hyvinhän sinä pärjäät, vaikka olit vähän säikähtäneen näköinen, mutta et näyttänyt sitä. Muista nyt, suku on tärkeä. Kun minä täältä joskus lähden, saat minun asuntoni. Eihän meillä omia lapsia ole, sinä olet perijämme, rakas.
Helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Vastasinkin iloisesti:
Tärkeintä että sinä, Marketta-täti, elät vähintään satavuotiaaksi!
Silti noiden päivien ajan Tuulikki ei saanut tyytyväiseksi Markettaa: keitto ei kelvannut, jauhelihapihvit olivat liian kuivia, pyykit pestiin väärin eikä lattia kiiltänyt takuulla oikealla tavalla.
Kun sukulaiset lähtivät, Marketta kuiskasi minulle salaa:
Miten sinä olet mennyt ottamaan noin itkupotkuraivaroivan vaimon? Odottaako hän ehkä lasta? Itkua tulee, vaikka mikä olisi.
Heti, kun ulko-ovi heidän jäljiltään napsahti kiinni, Tuulikki pyörähti iloisesti ympäri olohuoneessa:
Ehkä eivät enää koskaan tule käymään! hän sanoi toiveikkaasti.
No, mistäs minä tiedän kyllä Marketalle varmasti jäi tästä hyvä maku suuhun.
En kestä enää! voihkaisi Tuulikki.
Silloin ovikello soi taas.
Ei kai nyt taas? hypähdin pystyyn, mutta ai, sehän oli vain herätyskelloni! Hymyilin, sillä tiesin että edessä olisi hyvä päivä.
