Tänään, kun kävelin kotiin töistä, olo oli hieman väsynyt. Kun avasin oven, yllätyin nähdessäni anoppini olohuoneessa matkalaukun, villasukat ja kasan lastenkirjoja mukanaan.
Iltaa, Anna! sanoin hänelle. Mitäs aiot tuolla matkalaukulla?
Ajattelin jäädä tänne viikoksi, auttamaan sinua kodinhoidossa, lapsen ja miehesi kanssa. Sinulla on paljon töitä, etkä varmaan ehdi aina kaikkeen. Onhan perheestä huolehtiminen tärkeää, eikö vain? hän vastasi vakaasti.
Tiedän, että anoppini on ihan omaa luokkaansa: voimakastahtoinen, omistautunut ja… hyvin suomalainen äiti. En ruvennut kiistelemään tai selittämään mitään vaan etsin Eeroa, miestäni, että puhuisimme asiasta. Hänen reaktionsa oli ehkä vielä yllättävämpi kuin anopin tulon!
Eero, ymmärsinkö oikein, että äitisi aikoo asua meillä viikon, eikä edes kysynyt meiltä ensin? Hän sanoi suoraan, etten osaa pitää kotia kunnossa!
Minä en pane vastaan. Suotakoon, että hän jää. Miksi sinun äitisi ei saa tulla asumaan meille, vaikka minun saa? Onko oma äitisi muka huonompi? Kun sinun äitisi oli meillä viikon, sanoinko minä jotain? Eero vastasi.
Mutta… minun äitini asuu Tampereella, hän tulee kylään kerran pari vuodessa! Ei hänelle hotellia varata. Sinun äitisi asuu kahden korttelin päässä ja tulee joka viikko käymään! väitin vastaan.
En halua, että anoppini on paikalla, kun itse olen poissa. Pelkään, että hän alkaa tutkia tavaroitamme, penkoa kaappeja ja järjestellä kotia uuteen uskoon.
Eero on elänyt koko elämänsä äitinsä runsaan huolenpidon ympäröimänä. Vaikka harmaita hiuksia on jo tullut, hän on silti se äidin poika, jolle viedään keittoa ja pyyhitään nenä, kun on vaikeaa. Keskustelemme tästä jatkuvasti, eikä tilanne ota laantuakseen. Minua ärsyttää, että Eero ei ole koskaan täysin itsenäistynyt äidistään, ja anoppini puolestaan kokee huolta poikansa hyvinvoinnista ja antaa jatkuvasti ohjeita siitä, miten pitäisi elää ja hoitaa miestäni.
Kun menimme naimisiin, anoppi vieraili meillä päivittäin, pesi Eeron sukat ja odotti häntä illalla kotona valmiin ruoan kanssa. Lopulta kyllästyin ja pyysin Eeroa keskustelemaan äitinsä kanssa sen jälkeen käynnit harvenivat muutamaan kertaan viikossa. Kun poikamme syntyi, anoppi alkoi taas tulla ahkerammin.
Nyt alan vakavasti harkita, pitäisikö vuokrata toinen asunto. Jos tästä tulee anopin valtakunta, en jää. Kerroin siitä Eerollekin.
Äitini haluaa vain auttaa! hän sanoi loukkaantuneena.
Tarvitsenko minä sitten sitä apua? Kuka auttaa minua? Joskus tuntuu, että kodissamme on yksi liikaa, eikä kyse ole lapsesta…
Kaipaan hetken rauhaa. Mietin, onko suomalaisessa perhe-elämässä aina näin tiivistä, vai voisiko joskus hengittää vapaammin. Käyn mielessäni läpi mahdollisuuksia ja toivon, että löydämme rakentavan ratkaisun eikä vain hillota muistoja kylmän kahvin äärellä.
