Perjantai, 7. maaliskuuta
Sanoin puolisolleni, että hän voisi kutsua äitinsä illalliselle. En tiennyt, että lähtisin kodistani saman yön aikana.
En ole koskaan ollut nainen, joka tekee numeroa. Vaikka joskus teki mieli huutaa, nielin vain kaiken hiljaa. Silloin kun sattui, hymyilin. Ja jos jokin tuntui väärältä, ajattelin: rauhoitu… antaa olla… turha riidellä.
Sinä iltana en enää pystynyt.
Totuus on, että jollei olisin kuullut yhtä tiettyä lausahdusta, jatkaisin elämääni samassa valheessa vielä vuosia.
Kaikki lähti ihan tavallisesta ideasta. Halusin tehdä illallisen.
Tavallinen illallinen.
Ei juhlaa, ei syytä, ei mitään näyttävää. Pöytä, kotiruoka ja toive päästä perheen kanssa edes hetkeksi samaan tilaan. Rauhassa. Puhua, hymyillä. Tekisi mieli, että kaikki olisi normaalia.
Olin jo pitkään huomannut, että välimatka minun ja hänen äitinsä välillä oli kuin kireä viulunkieli.
Hän ei koskaan sanonut suoraan, ettei pitäisi minusta.
Ei. Hän oli fiksumpi. Hienovaraisempi. Liukas.
“Sä olet vähän… erikoinen.”
“En totu näihin nykyajan naisiin.”
“Te nuoret luulette tietävänne kaiken.”
Aina hymyllä, joka ei hymyillyt vaan leikkasi.
Ajattelin, että jos yritän enemmän jos olen pehmeämpi, kohteliaampi, kärsivällisempi… ehkä se muuttuu.
Mies palasi töistä väsyneenä, laski avaimet ja riisui takkia eteisessä.
“Miten meni päivä?” kysyin.
“Sama kaaos kuin ennenkin.”
Ääni kuin harmaa sumu. Sellaista se on ollut viime aikoina.
“Ajattelin… että voitaisiin kutsua sun äitis tänne lauantaina syömään.”
Hän pysähtyi, katsoi minua kuin olisin ehdottanut jotain hullua.
“Miksi?”
“Ettei aina olisi niin etäistä. Haluan yrittää. Onhan hän sun äiti.”
Hän naurahti. Ei iloisesti, vaan tavalla, joka sanoo: sä et tajua.
“Voi Kaisa, sä olet ihan hullu.”
“En ole hullu. Haluan vaan, että olisi tavallista.”
“Ei tuosta tule tavallista.”
“Voitaisiin edes yrittää.”
Hän huokaisi. Oli kuin olisin taas laittanut painon hänen harteilleen.
“No, kutsu vaan. Mutta älä tee tästä draamaa.”
Se pisteli.
Enhän minä draamaa tehnyt. Minä nielin kaiken.
En sanonut mitään.
Lauantai koitti. Tein ruokaa kuin kokeeseen. Valitsin tahallani ruokia, joista tiesin hänen pitävän. Katoin pöydän huolellisesti. Asetin ne kynttilät, joita olin säästellyt juhlahetkiin. Pukeuduin siististi kunnioittavasti, mutten prameasti.
Mies oli koko päivän hermostunut. Pyöri ympäri asuntoa, avasi ja sulki jääkaappia, juoksi kello kädessä.
“Rauhoitu”, sanoin. “Tämä on vain illallinen, ei hautajaiset.”
Hän katsoi minua kuin olisin puhunut puutaheinää.
“Et tiedä mistä puhut.”
Äiti tuli tasan sovittuna aikana. Ei hetkeäkään myöhässä, ei aikaisemmin.
Oven avattuani hän astui sisään pitkän villakangastakin ja sellaisen itsevarmuuden kanssa, joka syntyy siitä, kun uskoo maailman olevan velkaa.
Hän tarkasteli minua päästä varpaisiin. Hymyili silmillään, ei suulla.
“No, terve”, hän sanoi.
“Tervetuloa”, vastasin. “Kiva, että tulit.”
Hän kulki kuin tarkastaja, joka arvioi lopputuloksen: eteinen, olohuone, keittiö ja taas minut.
“Siisti paikka… kerrostaloasunnoksi.”
Annan huomion mennä ohi korvien.
Istuimme alas, kaadoin viiniä, tarjoilin salaattia. Yritin jutella, kyselin kuulumisia hän vastasi lyhyesti, kipakasti.
Sitten se alkoi.
“Oletpa laiha”, hän totesi minua tuijottaen. “Se ei ole hyvä naiselle.”
“Semmoinen olen aina ollut”, hymyilin.
“Ei, ei se on hermostuneisuutta. Hermoileva nainen joko lihottaa tai kuihtuu. Hermostuneisuus ei sovi perheen äidille.”
Mies ei reagoinut.
Katsoin häntä, odottaen puolustusta. Sain hiljaisuutta.
“Syö, Kaisa. Älä ole keiju”, äiti jatkoi.
Lisäsin palan lautaselle.
“Mama, riittää”, mies mumisi. Mutta se “riitä” oli vain muodollisuus ei puolustus.
Tarjoilin pääruoan. Hän maistoi, nyökkäsi.
“Sopiva. Ei minun tasoa, mutta kyllä tätä syö.”
Naurahdin hiljaa, etten kiristäisi tilannetta.
“Kiva, että maistuu.”
Hän siemaisi viiniä ja katsoi minua silmiin.
“Uskotko oikeasti, että rakkaus riittää?”
Yllättävä kysymys hämmentää.
“Anteeksi?”
“Rakkaus. Riittääkö sun mielestä, että vaan rakastaa ja on perhe?”
Mies liikahti tuolillaan.
“Mama…”
“Minä vain kysyn. Rakkaus on kaunista, mutta sitä tarvitaan muutakin. Järkeä, etua, tasapainoa.”
Tuntui kuin ilma olisi painavaa.
“Ymmärrän”, sanoin. “Mutta me kyllä rakastamme ja pärjäämme.”
Hän hymyili hitaasti.
“Niin vai?”
Kääntyi poikaansa.
“Sano Kaisalle, että pärjäätte.”
Mies kakisteli, yskäisi.
“Pärjätään kyllä”, hän sanoi hiljaa.
Mutta äänessä ei ollut vakuutta. Se kuulosti ihmiseltä, joka puhuu, muttei usko.
Tuijotin häntä.
“Onko jotain?” kysyin varovasti.
Hän heilautti kättä.
“Ei mitään. Syö.”
Äiti pyyhkii suunsa, jatkaa:
“En ole sinua vastaan. Et ole huono ihminen. On vaan kahdenlaisia naisia: toiset rakkauteen, toiset perheeseen.”
Silloin ymmärsin.
Tämä ei ollut illallinen, vaan kuulustelu.
Vanha kilpailu “ansaitsetko olla tässä”. En ollut edes tiennyt osallistuvani.
“Entä minä? Millainen minä olen?” kysyin. En aggressiivisesti, vaan selkeästi.
Hän nojautui eteenpäin.
“Sä olet mukava nainen, kunhan olet hiljaa.”
Katsoin häneen.
“Entä jos en ole hiljaa?”
“Sitten olet ongelma.”
Hiljaisuus laskeutuu. Kynttilät lepattavat. Mies tuijottaa lautastaan kuin pelastusta etsien.
“Ajatteletko sinä niin?” kysyin puolisoltani. “Että olen ongelma?”
Hän huokaisi.
“Älä aloita taas.”
Se “älä aloita” iski kuin kylmää vettä.
“En aloita. Kysyn.”
Hän hermostui.
“Mitä haluat minun sanovan?”
“Totuuden.”
Äiti hymyilee.
“Totuus ei aina kuulu ruokapöytään.”
“Kuuluu se. Täällä näkyy kaikki.”
Katsoin miestä suoraan silmiin.
“Sano minulle: haluatko sinä oikeasti tämän perheen?”
Hän vaikenee. Ja se hiljaisuus oli vastaus.
Tunsin sisälläni jonkin solmun avautuvan. Se antoi periksi.
Äiti puuttui keskusteluun anteeksipyytävän sävyllä:
“En halua teitä erottaa. Mutta mies tarvitsee rauhaa. Koti on satama, ei sotatanner.”
“Jännitteitäkö?”
“Tarkoitat… minua?”
“Niin. Sinä tuot jännitystä. Olet aina varuillasi. Aina haluat jutella ja selvitellä. Se tappaa ilmapiirin.”
Katsoin miestä uudelleen.
“Oletko kertonut tämän äidillesi?”
Hän punastui.
“Olen vain joskus puhunut… Äiti on ainut, jolle voin kertoa.”
Se, että hän oli puhunut minusta ongelmana se satutti eniten.
“Niinpä”, nielaisin.
“Eli sinä olet se ‘raukka’ ja minä se ‘jännite.'”
“Älä käännä tätä niin…”
Äiti kuulosti määrätietoiselta:
“Mieheni sanoi aikoinaan: viisas nainen tietää milloin väistyä.”
“Väistyä…” toistin.
Silloin hän iski sanan, jolla jäähdyin:
“No, onhan tämä asunto hänen eikö vain?”
Katsoin häneen.
Sitten miestäni.
Aika pysähtyi.
“Mitä sanoit?” kysyin hiljaa.
Hän hymyili makeasti, niin kuin puhuisimme säästä.
“No, tämä asunto hänenhän se on. Hän osti. Se on tärkeää.”
En hengittänyt normaalisti.
“Oletko sanonut äidillesi, että tämä asunto on vain sinun?”
Mies hätkähti.
“En minä niin sanonut.”
“Miten sitten?”
Hän hermostui.
“Mitä merkitystä sillä on?”
“On merkitystä.”
“Miksi?”
“Koska minäkin asun täällä. Olen laittanut tähän aikaa ja rahaa. Teet selväksi, että minä olen vain vieras.”
Äiti nojautui taakse tyytyväisenä.
“Älä suutu. Näin se vaan on. Sinä ja sinun, hänellä hänen. Mies pitää suojata. Naiset… tulevat ja menevät.”
Silloin en ollut enää nainen illallisella.
Olin ihminen, joka tajuaa totuuden.
“Näin siis näette minut? Väliaikaisena lähtevänä naisena?”
Mies pudisti päätään.
“Älä nyt draamaa tee.”
“Ei tämä ole draamaa. Vaan totuus.”
Mies nousi tuolilta.
“Jo riittää. Aina teet kaikesta ison numeron.”
“Numeronko? Äitisi sanoi minulle päin naamaa, että olen ohimenevä. Et sanonut mitään vastaan.”
Äiti nousi hitaasti, muka loukkaantuneena.
“En ole niin sanonut.”
“Olette. Niissä lauseissa, äänessä, ilmeissä.”
Mies katsoo äitiään, sitten minua.
“Rauhoitu… anna asian olla.”
Rauhoitu.
Aina tuo.
Kun minua vähäteltiin rauhoitu.
Kun minua mitätöitiin rauhoitu.
Kun ymmärsin olevani yksin rauhoitu.
Nousin. Äänellä, joka oli hiljainen mutta varma.
“Hyvä. Rauhoitun.”
Menin makuuhuoneeseen ja suljin oven.
Istuin sängylle ja kuuntelin hiljaisuutta. Kuulin vaimeat äänet. Äiti puhuu tyyneen sävyyn, kuin olisi voittanut.
Sitten kuulin pahimman:
“No näetkö, on epävakaa. Ei sovellu perheeseen.”
Mies ei puolustanut.
Silloin sisällä minussa jokin särkyi.
Ei sydän.
Toivo.
Nousin. Avasin kaapin. Otin laukun. Aloin pakata tärkeimmät tavarat rauhallisesti, ilman itkua. Kädet tärisivät, mutta liikkeet olivat täsmällisiä.
Kun palasin olohuoneeseen, he hiljenivät.
Mies katsoi minua ymmällä.
“Mitä sinä teet?”
“Lähden.”
“Mitä? Minne menet?”
“Sinne, missä minua ei kutsuta ongelmaksi.”
Äiti hymyili.
“No, jos noin päätät…”
Katsoin häntä eikä enää pelottanut.
“Älkää iloitelko liikaa. En lähde koska häviän. Lähden koska en enää suostu pelaamaan.”
Mies astui lähemmäs.
“Ei tarvitse… älä nyt…”
“Älä koske. Ei nyt.”
Ääneni oli jääkylmä.
“Huomenna puhutaan.”
“Ei. Me puhuimme jo. Tänään. Ja sä teit valintasi.”
Mies kalpeni.
“En minä valinnut.”
“Valitsit. Kun olit hiljaa.”
Avasi oven.
Silloin hän sanoi:
“Tämä on mun koti.”
Katsoin häneen.
“Siinä se ongelma: että käytät kotia aseena.”
Hän vaikeni.
Lähdin ulos.
Ulkona oli kylmä mutta koskaan ei ole ollut hengitys yhtä helppoa.
Kävelin portaita alas ja sanoin itselleni:
Jokainen koti ei ole koti.
Joskus se on vain paikka, jossa sietää liikaa.
Ymmärsin silloin suurin voitto naiselle ei ole se, että valitaan.
Vaan se, että hän itse valitsee itsensä.
Mietin, mitä te muut tekisitte minun tilassani jäisittekö taistelemaan tämän “perheen” puolesta, vai lähtisittekö jo sinä iltana?
