Kaksi aikuista lasta, eikä heistä saa apua. He tulevat kylään kuin lomahotelliin lepäämään ja rentoutumaan. Minä olen kuin palvelusväkeä, vastaanotan, majoitan, ruokin, siivoan ja huolehdin heistä. Apua he eivät tarjoa lainkaan, puhumattakaan euroista.
Minulla on poika ja tytär. He ovat minulle aina lapsia, vaikka aikuisia ovat, omat perheetkin heillä. Poikani perheeseen kuuluu kaksi lasta, tyttärelläni on yksi toistaiseksi. Asun omakotitalossa maaseudulla, joten lapset ja lapsenlapset käyvät luonani usein. Mutta vuosien myötä nämä vierailut ovat alkaneet tuntua yhä raskaammilta.
Lapset ovat tottuneet tulemaan luokseni kuin lomalle. Minä hoidan kaiken taloudenpidon: laitan ruoat, käyn kaupassa, petaan vuoteet heidän tuloaan varten, varaan ruoka-ainekset, valmistan useat perinneruoat meidän suvussamme on aina ollut tapana toivottaa vieraat tällä tavalla tervetulleiksi. Oma äitini oli samanlainen: pöytä täynnä ruokaa, kotona puhdasta ja mukavaa. Mutta minä ja siskoni emme koskaan sysänneet vastuuta hänelle tajusimme, että kun on yksin, ei kaikki vain hoidu. Pesimme astiat itse, hoidimme lapset, autettiin äitiä suursiivouksessa, kannettiin ruokatavarat kotiin. Hänellä oli vaikeaa, mutta ei koskaan pyytänyt apua.
Nyt kun omat lapset tulevat, he saattavat tiskata yhden lautasen ja siitäkin kiitetään vuolaasti. En osaa vaatia miniältä ja vävyltä, sillä he ovat vieraita, enkä ole heille läheinen, niin se vaan menee. Mutta harmittaa, etteivät oma tytär ja poika ymmärrä auttaa. He tulevat, syövät, katsovat televisiota tai jättävät lapsenlapseni minulle hoitoon ja lähtevät kylään tai ulos. Minä tiskaan, teen lounasta ja päivällistä, pyyhin lattiat, talossa on paljon vipinää. Lastenlapsetkin ovat hoidettavina.
Joka kerta jaksaminen on yhä tiukemmalla selkäkin jo kolottaa eikä enää jaksa yhtä soittoa seistä hellan ääressä. Silti kasvatus ei anna periksi jättää mitään tekemättä pitää vastaanottaa vieraat hyvin. Viikonloppua odottaa innolla, mutta sen jälkeen koko viikko menee palautuessa.
Ajattelen, että tarvitsisin apua, mutta ei sitä ole tottunut pyytämään. Pelkään, että lapset loukkaantuvat tai että vaikuttaa siltä, etten arvosta heidän seuraansa. Ja iloitsen toki heidän käynneistä, mutta on raskasta kantaa kaikki yksin. Paljon kotitöitä jää tekemättä, kun ei vaan jaksa kaikkea. Hävettää pyytää heilläkin kun on omat työt ja kiireet, ei heidän kuuluisi tehdä minunkin puolesta.
En tiedä mitä tehdä, kun vanhat tavat estävät pyytämästä. Kaikki pitää hoitaa itse, vaikka jaksaminen loppuu. Rehellisesti sanottuna tarvitsen apua, miten päin sitä kääntääkin. Mutta samalla olen liian arka pyytämään meitä ei kasvatettu pyytämään apua, vaan selviytymään itse. Siksi kärsin hiljaa enkä saa itsestäni irti vaatimista. On hankalaa, eikä mikään tunnu oikealta. En ymmärrä miksi omat lapset eivät osaa tarjoutua auttamaan heidän pitäisi tajuta, etten ole enää nuori. Ei siitä kukaan taida loukkaantua, mutta pettymys ja suru jää. En tiedä miten tätä ratkaisisi…
