Olen juuri tavannut erään tytön, joka ensisilmäyksellä oli yksinkertaisesti upea. Kävelimme usein yhdessä Helsingin puistoissa, ajelimme autolla pois kaupungista, istuimme kahviloissa ja kävimme elokuvissa. Mutta minulle se ei riittänyt. Halusin nähdä tyttöystävääni koko ajan, en vain deiteillä. Siksi en epäröinyt kosin häntä nopeasti. Miksi odottaa, kun rakastamme toisiamme ja viihdymme yhdessä? Muutimme yhteen, tutustuimme entistä paremmin ja sitten menimme naimisiin.
Mutta äitini ei pitänyt heti Annista. Hän sanoi sen suoraan tyttöystävälleni, suorasukaiseen suomalaiseen tapaan. Anni ei halunnut asua äitini kanssa, vaikka toivoin, että voisimme kaikki asua yhdessä. Meillä oli kaksio: yksi huone meille, toinen äidilleni. Anni ei suostunut edes harkitsemaan asiaa, vaan vaati että muutan hänen opiskelija-asuntoonsa. Niinpä asumme nyt Annin toivomuksesta hänen solukämpässään.
En ollut koskaan ajatellut, että joskus asuisin solussa ja tällaisissa olosuhteissa. Ensinnäkin en yhtään pidä yhteisistä kylpyhuoneista ja vessoista. Alussa hävetti, en saanut itseäni edes pesulle. Ja torakat? Niitä vilisee joka paikassa. Miten täällä voi oikein elää? Anni ei välitä siitä. Hän sanoo, etteivät ne ole ketään syöneet, eikä niistä ole haittaa, ja että teen asiasta numeron turhaan. Niistä ei pääse eroon, sotkua riittää joka puolella. Naapurihuoneessa asuu mies ja nainen, jotka riitelevät jatkuvasti.
Viereisessä huoneessa on perhe ja pieni tyttö, joka huutaa ja itkee alinomaa. Hän valvottaa vanhempiensa lisäksi myös meitä muita. Viime aikoina minulle tuli kiistaa yhden naapurini kanssa hän joi liikaa yöllä ja alkoi mellastaa, joten yritin rauhoittaa tilannetta. Siitä lähtien hän on yrittänyt hankaloittaa elämääni ja sotkea minut kaikkiin riitoihinsa. En haluaisi olla täällä enää yhtään. Olen jo ehdottanut Annille, että vuokraamme kunnon asunnon.
Mutta Anni ei suostu. Hän sanoo, että on tottunut asumaan näin ja on tyytyväinen elämäänsä. Jos meillä olisi oma asunto, se olisi eri asia, mutta vuokrat Helsingissä ovat todella korkeat. Käytännössä joutuisin maksamaan koko palkkani vuokraan. Äitini ehdotti, että muuttaisin takaisin hänen luokseen. Hän lupasi, ettei puuttuisi meidän suhteeseemme. Mutta Annia ei saa edes juttelemaan aiheesta.
Nyt Anni on alkanut puhua lapsista ja uskoo, että lapsi vahvistaisi liittoamme. Tietysti minäkin haluaisin joskus lapsen ja haaveilen isyydestä. Mutta kun ajattelen, minkälaisissa oloissa lapsi kasvaisi, haluni katoaa saman tien. Naapurien riidat, jatkuva meteli… Joskus jopa mietin eroa en siksi, etten rakastaisi vaimoani, vaan koska näissä oloissa ei vain pysty elämään.
Haluaisin, että tuleva lapseni kasvaisi paremmissa olosuhteissa. En tiedä kauanko jaksan enää. Hermot ovat koetuksella. Anni ei suostu yhteenkään kompromissiin.
