Tämä tapahtui puolitoista vuotta sitten, talvella, kun poikani oli viiden kuukauden ikäinen. Mieheni veli kysyi, voisiko hän ja hänen tyttöystävänsä tulla meille viikoksi asumaan. Miten olisin voinut kieltäytyä? En todellakaan ollut ideasta innoissani lapsi oli juuri syntynyt, en nukkunut, en syönyt kunnolla, aika ei riittänyt ja sukulaiset eivät anna rauhaa. Ajattelin kuitenkin, että ehkä he auttaisivat minua, saisin hetken levätä ja teeseurakin olisi mukavaa.
He tulivat meille asumaan viikoksi, tyhjin käsin. Ajattelin edes, että ehkä he toisivat pojalle jonkin helistimen tuliaisiksi. Meillä on tapana, ettei lapsiperheeseen mennä ilman jotain pientä tuliaista, niin minut on kasvatettu. Mutta ehkä tämä oli poikkeus.
Sinänsä heillä oli jotakin asioita hoidettavanaan kaupungissa, mutta eivät koskaan oikein kertoneet, mistä oli kyse.
Pidin huushollin kunnossa, tein ruokaa, siivosin ja opin tuntemaan heidät hyvin. Kaikki vaikutti olevan kunnossa siltä osin, mutta päivien kuluessa tyttöystävä ei kertaakaan tarjoutunut auttamaan keittiössä, siivoamisessa tai vauvan hoidossa kun minä yritin saada arjen pyörimään.
Hän lähti aamuisin asioilleen, poikaystävä nukkui puolille päivin, mieheni oli töissä ja minä juoksentelin pienen lapsen kanssa ympäri asuntoa. Iltapäivisin hän palasi ja painui sohvalle rentoutumaan tai katselemaan televisiota iltaan asti.
Siellä minä sitten pesin lattioita, koska ulkona oli loskaa ja kuraa kulkeutui sisään, laittelin ruokaa ja pesin poikaa. Olin kiireinen aamusta iltaan.
Kolmantena päivänä sain tarpeekseni. Kerroin miehelleni, miltä minusta tuntui, mutta hän kohautti olkiaan ei kuulemma miehen paikka puuttua naisten välisiin kiistoihin. Neljäntenä päivänä mieheni tuli töistä ja tämä onnellinen pari lähti elokuviin.
Saimme nopeasti hoidettua ruuan, söimme, ja sitten he tulivat takaisin tuoden paljon olutta ja erilaisia naposteltavia, mutta ei tietenkään mitään minulle, joka imetin. Olisivat nyt edes tuoneet pullan…
Niinpä tämä pari söi, joi ja lähti taas katsomaan elokuvaa, ja pyysivät vielä, että mieheni lähtisi mukaan. Siinä vaiheessa olo oli jo tosi loukattu ja otin heidät sivuun jutellakseni:
Anteeksi, voisitteko joskus edes kerran tarjota apuanne, minulla on pieni lapsi ja olen todella väsynyt. Voisitte vaikka kuoria perunoita keittoon tai edes tarjoutua auttamaan. Ai aiotko rangaista minua? En usko, että se on tarpeellista! Ja minäkin olen väsynyt (mietin, mikä siinä sohvalla makailussa niin väsyttää?). Kuulehan, olet minun asunnossani. En minä ole sinun vieraasi, vaan sinä olet minun vieraani. En aio kuunnella tuollaista! Tiedätkö mitä, nytpä pakkaat tavarasi ja lähdet.
He pakkasivat ja lähtivät. Itkin vielä pitkään sen jälkeen, olin niin loukkaantunut.
Mitä mieltä sinä olet, onko tuollainen käytös oikein? Opin tästä sen, että vaikka vieraanvaraisuus kuuluu suomalaiseen tapaan, pitää myös osata pitää kiinni omista rajoistaan. Jokainen tarvitsee apua ja joskus pitää uskaltaa pyytää ja vaatia kunnioitusta omassa kodissaan.
