Niin elämä joskus menee…
Vanhemmat odottivat pientä Eetua pitkään ja hartaasti. Raskaus oli kuitenkin vaikea, ja Eetu syntyi ennenaikaisena. Hän makasi pitkään inkubaattorissa monien elinten kehitys oli jäänyt puolitiehen. Hengityskone. Kaksi leikkausta. Verkkokalvon irtauma.
Kaksi kertaa annettiin lupa hyvästellä lapsi. Mutta Eetu jäi henkiin.
Melko pian kuitenkin selvisi, että hän melkein ei näe eikä juuri kuulekaan. Fyysinen kehitys alkoi hitaasti asettua uomiinsa Eetu istui, tarttui leluun, alkoi kävellä tukea vasten. Mutta henkinen kehitys ei edennyt lainkaan.
Aluksi vanhemmat vielä jaksoivat uskoa, taistelivat yhdessä. Vähitellen isä vain hiljaa katosi kuvioista, ja äiti jäi jatkamaan yksin.
Hän löysi jonkinlaisen kunnan tuen, ja kolmevuotiaana Eetulle tehtiin kuulokojeiden asennus. Nyt hän ikään kuin kuuli kaiken, mutta kehitys ei silti nytkähtänyt eteenpäin. Kuntoutusta, puheterapiaa, psykologia ja erilaisia asiantuntijoita. Eetun äiti, Kaisa, kävi poikansa kanssa useamman kerran myös minun luonani.
Sanoin: kokeillaanpa vielä tätä, tai tätä ehkä auttaisi. Kaisa kokeili aina, mutta mitään kehitystä ei tullut. Suurimman osan ajasta Eetu istui hiljaa leikkikehässä ja pyöritteli jotain esinettä, hakkasi sitä lattiaan, joskus puri kättään tai jotain muuta. Joskus ulisi yhdellä nuotilla, joskus sävykkäämmin. Äiti vakuutti, että Eetu tunnistaa hänet, kutsuu omalla äänellään ja nauttii, kun hänelle rapsutetaan selkää tai jalkoja.
Lopulta joku vanhempi psykiatri sanoi Kaisalle: mikä diagnoosi tässä nyt enää tarvitaan “kävelevä kasvi”. Tehkää päätös ja yrittäkää jatkaa elämäänne. Joko jätätte hänet hoitoon, tai huolehditte itse olettehan jo oppineet? Ei kannata odottaa kummoista kehitystä. Minä en näe järkeä siinä, että hautaat itsesi hänen leikkikehänsä viereen. Tämä kahden lauseen neuvo oli ainoa suorapuheinen, jonka Eetun äiti oli koko elämässään saanut.
Kaisa jätti Eetun erityislasten päiväkotiin ja palasi töihin.
Muutaman kuukauden päästä hän osti moottoripyörän sellaista hän oli aina halunnut. Hän ajeli pitkin Helsingin katuja ja maaseudun teitä muiden motoristien kanssa; kun moottori jyrisi, huolet unohtuivat hetkeksi. Isä maksoi elatusapua, ja Kaisa käytti sen kokonaan viikonlopun hoitajiin Eetu ei varsinaisesti ollut vaikea hoidettava, kun tottui siihen ulinan määrään.
Sitten eräs moottoripyöräystävä, Mika, sanoi: tiedätkö, minä olen tainnut ihastua sinuun ihan tosissaan. Sinussa on jotain surullisen kiehtovaa.
Tule, näytän sinulle jotain, Kaisa vastasi.
Mika virnisteli, luuli että Kaisa vie hänet kotiin ja sänkyyn. Mutta Kaisa näyttikin Eetun. Lapsi oli virkeä, ulisi eri äänillä ja hassutteli varmaan tunnisti äitinsä, tai hermostui vieraasta.
Huhhuh, aikamoista, tokaisi Mika.
Mitäs kuvittelit? vastasi Kaisa.
Jonkin ajan kuluttua he alkoivat asua yhdessä. Mika ei lähestynyt Eetua (tästä sovittiin etukäteen), eikä Kaisalla ollut siihen mitään tarvetta. Sitten Mika ehdotti: tehdään oma lapsi. Kaisalta tuli terävä vastaus: “Entäs jos tulee toisenlainen Eetu, jatketaanko silti?” Mika vaikeni melkein vuodeksi, mutta ehdotti asiaa sitten uudestaan: “Kokeillaan nyt kuitenkin.”
Syntyi Ilmari. Onneksi täysin terve poika. Mika ehdotti: ehkä nyt voisi laittaa Eetun laitokseen, kun on “normaali” lapsi. Kaisa vastasi: “Mieluummin laitan sinut jonnekin.” Siihen se jäi. Ilmari löysi Eetun yhdeksän kuukauden iässä, kun oppi ryömimään.
Alkoi heti kiinnostua veljestään. Mika pelästyi, vaati ettei Ilmaria saa päästää lähelle: vaarallista, mitä vain voi sattua. Mutta kun Mika oli koko ajan töissä tai ajamassa moottoripyörää, Kaisa antoi lasten olla yhdessä. Ja kun Ilmari oli lähellä, Eetu ei koskaan ulissut. Eikä vain siksi, vaan näytti kuin hän olisi tarkkaillut ja odottanut. Ilmari toi leluja, näytti miten niillä leikitään, tarttui Eetun käsiin ja asetteli sormet.
Eräänä viikonloppuna Mika oli kipeänä kotona, näki kun Ilmari vielä hieman epävarmana käveli ympäri asuntoa ja höpötti jotain kutsuvaa, ja Eetu seurasi perässä (vaikka ennen istui aina yksin nurkassa). Mika suuttui ja vaati, että “pidä poikani erossa idiootistasi, tai seuraa koko ajan.” Kaisa osoitti vaan ovea.
Mika pelästyi, he sopivat riidan. Kaisa tuli juttelemaan minulle:
Hän on ihan tumpelo, mutta minä rakastan häntä, hän sanoi. Kauheaa, eikö?
Ihan luonnollista, vastasin. Lasta rakastaa kuten on.
Tarkoitin kyllä Mikaa, sanoi Kaisa. Mutta onko Eetu Ilmarille vaaraksi? Mitä mieltä olet?
Sanoin, että oletettavasti johtavana on Ilmari, mutta valvottava silti on. Näin sovittiin.
Puolentoista vuoden iässä Ilmari opetti Eetun kokoamaan palikkatorneja koon mukaan. Itse käytti jo lauseita, lauloi lastenlauluja ja näytti sormileikkejä kuten “Varpunen keitti puuroa”. Onko tämä meidän poika joku ihmelapsi? Kaisa kysyi minulta. Mika haluaa tietää. On niin ylpeä, että kohta ratkeaa kavereiden lapset ei vielä puhu.
Luulen, että se johtuu Eetusta, arvelin. Harvalle yksivuotiaalle annetaan mahdollisuutta johtaa toisen kehitystä.
Just niin! Kaisa ilahtui. Sanon tuolle puupäälle silmät päässä suoraan.
Aikamoisia tapauksia, ajattelin: “kävelevä kasvi”, “puupää”, moottoripyöräilevä nainen ja ihmelapsi yhdessä. Kun Ilmari oppi potalle, kului puolisen vuotta opettaa sama Eetulle. Syömään, juomaan kupista, pukemaan edestakaisin nuo tehtävät Kaisa antoi Ilmarille.
Kolmen ja puolen vuoden iässä Ilmari kysyi suoraan: Mikä Eetulla oikein on?
Hän ei ensinnäkään näe mitään.
Näkee, väitti Ilmari. Vähän huonosti vain. Tämän kokoisia vielä näkee, tuollaisia ei enää. Ja valosta riippuu. Vessan peilin yläpuolella olevassa lampussa näkee parhaiten.
Silmälääkäri oli ihmeissään, kun kolmen vanha tuotiin selittämään Eetun näköä, mutta kuunteli tarkkaan, määräsi uudet tutkimukset ja lopulta Eetulle määräytyi uudet, erityiset silmälasit ja hoito.
Päiväkodissa Ilmarilla ei sujunut. Poika pitäisi viedä jo kouluun! Hän muka tietää kaikesta kaiken! Ei tule mitään, päiväkodin täti tuskaili.
Kouluun menoa vastustin: Ilmari saisi käydä harrastuskerhoissa ja olla Eetun kanssa. Yllättäen Mika oli samaa mieltä ja sanoi Kaisalle: istu nyt vaan lasten kanssa päiväkoti ei ole mitään paikka näille enää! Ja oletko huomannut, että Eetu ei ole huutanut vuoteen laisinkaan?
Puoli vuotta myöhemmin Eetu sanoi: “äiti, isä, Ilmari, anna, juoda ja miau-miau”. Kouluun pojat menivät samaan aikaan. Ilmari murehti: pärjääköhän hän ilman minua? Onko siellä erityisopettajat oikeasti hyviä? Ymmärtävätkö häntä? Vieläkin, viidennellä luokalla, Ilmari tekee läksyjä ensin Eetun kanssa ja vasta sitten omat.
Eetu puhuu nyt yksinkertaisilla lauseilla. Osaa lukea ja käyttää konetta. Rakastaa ruoanlaittoa ja siivoamista (Ilmari tai äiti ohjaa), tykkää istua pihalla penkillä ja aistia maailmaa katsoa, kuunnella ja haistella. Tuntee kaikki naapurit ja tervehtii aina. Rakentaa mielellään muovailuvahalla, kokoaa ja purkaa rakennussarjoja.
Mutta eniten hän rakastaa, kun koko perhe ajaa yhdessä moottoripyörillä maaseudun tietä hän äidin kyydissä, Ilmari isän, ja kaikki huutavat tuulen sekaan jotain omaansa…
