Monet nuoret miniät Suomessa kärsivät anoppiensa toimista, eikä heillä ole oikein ketään, jolle valittaa.
Meidän ensimmäinen hääpäivämme lähestyy. Suhteeni anoppiin on vieläkin aika epäselvä. Enemmänkin olemme erimielisiä kuin mitään muuta, mutta täydellistä rauhaa ei kyllä voi sanoa olevan.
Pyysin miestäni esittelemään minut hänen äidilleen ennen häitä, koska hän oli tavannut oman äitini jo ajat sitten. Hän kuitenkin lykkäsi tapaamista milloin ajan, milloin muun syyn takia. Hän vain sanoi, että kyllä teillä on aikaa tutustua myöhemminkin. Lopulta tapasimme vasta hääpäivänä. Kohtaaminen oli jäykkä: kun tervehdin iloisesti hyvää huomenta!, anoppi murahti hampaidensa välistä huomenta.
Aiemmin mies oli aina kertonut, kuinka hänen äitinsä on aivan mahtava tyyppi ja hyvin ymmärtäväinen kaikkea kohtaan. Sanoin silti kerran olevani huolissani siitä, että hän ehkä puuttuu liikaa elämäämme. Olinhan kuullut ja nähnyt niin monenlaista. Mies kuitenkin vakuutti, ettei hänen äitinsä puuttuisi meidän asioihimme, eikä koskaan moittisi hänen valintojaan tai paasaisi elämästä. Mies sanoi aina, että hän tekee itse omat päätöksensä ja perustaa perheen juuri sen naisen kanssa, jonka hän itse valitsee.
Vain muutama päivä häiden jälkeen mieheni näytti mietteliäältä juodessaan teetä keittiössä. Kysyin mikä häntä vaivasi. Yllätyksekseni hän sanoi:
Luulen, ettei äitini ehkä pidä sinusta.
Kävi ilmi, että anoppiani häiritsi se, etten pese kananmunia ruokasoodalla ennen niiden käyttöä. Että jätän astiat tiskialtaaseen, koska se on omasta mielestäni kätevää. Että tiskisieni makaa suoraan altaassa lautasen sijasta. Että teen liemen yhdellä kertaa, enkä vaihda vettä välillä. Monet muutkin pienet asiat. Olin suorastaan järkyttynyt!
Kysyin mieheltäni:
Miksi hänen pitäisi olla minuun tyytymätön? Mehän olemme oma perhe ja asumme omillamme, eikä hän asu meidän kanssamme.
Mutta minä olen hänen poikansa! Olen tottunut siihen tapaan, miten kotona kaikki tehtiin. Sinun pitäisi siis tehdä niin kuin hänkin teki!
Sanoin siihen, että minun keittiöni on erilainen, eikä tarvitse olla samanlainen kuin hänen lapsuuden kodissaan. Kotini on minun valtakuntani.
Mies kuitenkin sanoi, että tästä lähin asiat tehdään uudella tavalla ja minun pitäisi tottua siihen.
Seuraavat neljä kuukautta menivät kuitenkin ihan hyvin. Kun näin anoppia, hän hymyili kohteliaasti ja kyseli kuulumisia sekä kuinka arkemme sujuu ja auttaako poikansa kotitöissä. Kun otimme koiran, viikon päästä melkein puoli kaupunkia tiesi, että en keitä sille luita ja lihoja. Että olin aivan höpsö, kun ruokkin koiraa marketin ruoalla raakana. Ja että raukka anoppini ei pärjää näin huolettoman miniän kanssa. Ilmeisesti olin aivan kelvoton!
En edes tiennyt olevani näin avuton. Sain kuulla kaikesta ystävältä, jonka kanssa kävelytin koiraa sinä aamuna. Ei ollut kiva kuulla tuollaista itsestään tuntemattomalta. Pyysin miestäni puhumaan äidilleen, mutta hän vain nauroi ja kehotti unohtamaan koko jutun. Nyt anoppini on minulle myös etäisempi. Tervehdin häntä aina ystävällisesti, mutta hän sanoo vastaukseksi vain lyhyen, kuivakan päivää.
Mies väittää, etten kunnioita hänen äitiään, kun en suostu noudattamaan heidän perheen tapoja, enkä yritä edes ystävystyä anopin kanssa. Tuntuu kuin hänen äitinsä oikeasti kaipaisi vain meidän koiraamme. Toki vanhemmat ilmestyvät usein meille teelle ilman ennakkovaroitusta.
Mutta pahin taitaa olla vasta edessä; joudumme pian muuttamaan joksikin aikaa heidän asuntoonsa. En voi kuvitella, miten pärjään siellä. Mietityttää pelottavasti, mitä tapahtuu jos meille joskus tulee lapsi. Varmaan koko rappu saa tietää, miten häntä pesen ja ruokin. Alkaa vahvasti tuntua, että ainoa ratkaisu on palata vanhempieni kotiin. Epäilen vahvasti, että anoppi tulee koskaan antamaan minulle rauhaa heidän kattonsa alla.
