Tiedätkö, mä en ollut mikään koulun mukavin tyyppi lapsena. Oikeasti olin aika paha. Kaikki tunsivat nimeni Eero Nieminen. Olen ainoa lapsi. Isä oli poliitikko, niitä jotka näkyvät A-studiossa puhumassa tasa-arvosta hymyillen, äiti taas omisti kauneushoitolaketjun. Me asuttiin suuressa omakotitalossa Espoossa, niin isossa että ääni kaikui tyhjyydessä aina kun kävelin käytävillä.
Mulla oli kaikkea, mistä yksikään yläkoululainen ei voisi edes haaveilla: uudet Nike Airit, uusin iPhone, design-vaatteita ja Visa-kortti, jonka saldoa kukaan meistä ei koskaan tarkistanut. Mutta oikeasti minulla oli myös jotain, mitä kukaan ei nähnyt: kammottava yksinäisyys, joka seurasi mukana vaikka olisin ollut ihmisten ympäröimänä.
Koulussa mun “valta” perustui pelkoon. Ja kuten kaikilla pelkureilla, joilla on vähänkin valtaa, mä tarvitsin uhrin.
Siitä uhrista tuli Arvo Korhonen.
Arvo oli stipendiläinen, se joka istuu aina takapenkillä ja käyttää vanhaa, liian suurta koulupukua joka on varmaan peritty serkulta. Se käveli hartiat lysyssä ja katse maassa, ihan kuin olisi pyytänyt anteeksi olemassaoloaan. Sen eväät oli aina ruskeassa paperipussissa, joka oli öljytahrainen ja rutussa sisällä jotain arkista, jotain samaa aina.
Tiesin heti, että Arvo oli helppo kohde.
Joka välitunti toistin saman “vitsin”. Repäisin eväspussin sen kädestä, kiipesin penkille ja huusin niin että koko piha kuuli:
No katsotaanpahan taas, millaset gourmet-eväät kuninkaallisella on tänään!
Nauru raikui, mä elin siitä äänestä. Arvo ei koskaan puolustautunut, ei itkenyt, ei mukiloinut, vaan seisoi paikallaan, silmät kirkkaana ja punaisina, toivoen että häpeä pian loppuisi. Mä heitin sen eväät roskikseen kuin ne olisi jotain saastaa joskus banaani, joskus vanhaa riisiä.
Sen jälkeen marssin kanttiiniin ja ostin pitsaa, hampurilaisia, mitä huvitti, kortilla tietenkin, vilkaisemattakaan hintaa.
En mä koskaan ajatellut, että olisin erityisen ilkeä. Musta se oli vaan hauskaa.
Kunnes tuli se harmaa tiistai.
Taivas oli pilvessä ja ilma sellainen viileä, joka tuntui hihojen alla. Jotain oli ilmassa, mutta en viitsinyt miettiä. Arvo tuli, mutta tänään sen pussi oli pienempi ja jotenkin kevyemmän näköinen.
No, mitäs nyt? virnistin. Tänään vähän kevyempi, eikö ollut enää varaa edes riisiin?
Ensimmäistä kertaa Arvo yritti ottaa pussinsa takaisin.
Eero… älä tänään, pliis, antoi olla.
Se pyyntö herätti musta jonkun synkän puolen. Tunsin olevani taas voimakas, hallitseva.
Avasin pussin kaikkien edessä ja käänsin sen.
Ei tullutkaan ruokaa.
Vain pieni pala kuivaa leipää ja paperilappu tippui ulos.
Nauroin suurieleisesti.
Varovasti, ettei hampaat katkea tämän kiven kanssa!
Naurua, mutta ei ihan samanlaista kuin ennen. Jotain puuttui.
Kurkotin ja otin paperin, ajattelin että ehkä lista ostoksista tai jotain. Avatessa aloin lukea, matkin äitien kirjoitustyyliä:
“Rakas poikani,
Anna anteeksi. Tänään ei ollut varaa ostaa juustoa eikä margariinia. En syönyt aamupalaa, että saisit ottaa edes tämän leivän mukaasi. Enempää meillä ei ole ennen perjantaita, kunnes palkka tulee. Syö hitaasti niin huijaat nälkää. Opiskele ahkerasti. Olet minun ylpeyteni ja toivoni.
Äiti rakastaa sinua sydämestään.”
Mun ääni vaan hiljeni rivi riviltä.
Silloin piha hiljeni kokonaan. Sellainen hiljaisuus, joka painaa rinnan päälle.
Katsoin Arvoa.
Se itki nyt, mutta hiljaa, kasvot käsissä. Ei surusta häpeästä.
Katsoin leipää maassa.
Se ei ollut roskia.
Se oli hänen äitinsä aamupala, nälästä tehtyä rakkautta.
Jotain minussa meni siitä rikki.
Mietin omaa italialaisesta nahasta tehtyä eväsrasiaani, joka odotti penkillä. Se oli täynnä täytettyjä voileipiä, tuoremehua ja suklaata, ihan mitä sattui kaupasta mukaan lämpimänä aamuna. En edes tiennyt, mitä kaikkea siellä oli. En koskaan tiennyt. Mun eväitä ei tehnyt äiti, vaan meillä töissä oleva Sirkka.
Mun äiti ei ollut kysynyt kolmeen päivään, miten koulu meni.
Mua alkoi ällöttää syvältä, sielusta asti. Mun vatsani oli kylläinen, mutta sydän täysin tyhjä.
Arvon vatsa oli tyhjä, mutta sydän täynnä rakkautta, jonka vuoksi joku oli valmis jäämään ilman ruokaa.
Menin Arvon eteen.
Kaikki odotti, että nolaan sen taas.
Mutta polvistuin.
Poimin leivän, pyyhin varovasti pois pölyt ja ojensin leivän ja paperin takaisin Arvolle.
Sitten menin reppuani hakemaan, otin omat luksuslounaani ja laskin sen sen syliin.
Voidaanko tänään vaihtaa eväitä, Arvo? Sun leipä on arvokkaampi kuin mikään, mitä mulla on.
En tiennyt antaisiko Arvo koskaan anteeksi. Sitä en ansainnut.
Istuin hänen viereensä.
Sinä päivänä en syönyt pitsaa.
Sinä päivänä söin nöyryyttä.
Seuraavat päivät oli erilaisia. En muuttunut sankariksi yhdessä yössä. Syyllisyys ei hävinnyt, mutta jotain muuttui.
Lopetin pilailun.
Aloin oikeasti katsoa ympärilleni.
Huomasin, että Arvo pärjäsi koulussa, ei siksi että pitää olla paras, vaan siksi että tuntui velvollisuudelta äidin vuoksi. Hän piti katseen maassa, koska oli tottunut pyytämään maailmalta anteeksi.
Perjantaina kysyin, saanko tavata Arvon äidin.
Hän avasi oven väsyneesti hymyillen. Kädet olivat karheat, silmät lempeät. Kun hän tarjosi kahvia, arvasin, että se oli varmaan päivän ainoa lämmin asia.
Opin sinä päivänä jotakin, mitä kukaan ei kotona opettanut.
Rikkaus ei ole asioissa.
Rikkaus on uhrauksissa.
Lupasin, että niin kauan kuin minulla riittää kolikoita taskussa, tuo nainen ei jää enää ilman aamupalaa.
Ja pidin lupauksen.
On ihmisiä, jotka opettavat elämän tärkeimmät asiat nostamatta koskaan ääntään.
Ja joskus pala leipää painaa enemmän kuin kaikki maailman eurot.
