Kukaan ei ole loukannut minua enemmän kuin entinen aviomieheni.
Emme ole nähneet toisiamme kolmeen kuukauteen. Viimeksi tapasin hänet, kun vein tyttäremme viikonlopuksi hänen luokseen Helsingin keskustaan. Vain kaksitoista viikkoa on kulunut, ja mies on muuttunut todella paljon.
Vuosien ajan pyysin häntä pitämään huolta itsestään, laihduttamaan edes hiukan, mutta hän ei ottanut neuvoistani vaarin. Hän söi epäterveellisesti, joi limsoja, makasi kotona kaikki vapaat hetket eikä suostunut lähtemään edes kävelylle, salista puhumattakaan. Nyt hänellä on jumppamatto levitetty keskelle pientä vuokra-asuntoaan, täysin näkyville. Uusi, siisti kampaus ja huolitellut vaatteet siitäkin huolimatta, ettei kukaan näytä auttavan häntä arjessa. Vuosikausia hän ei pystynyt edes käyttämään pyykinpesukonetta en saanut häntä millään opettelemaan ja nyt hän osaa kaiken ilman apua.
Juttelimme hetken.
Kuulin tarpeeksi. Hän sanoi, että olen vuosien avioliiton aikana aliarvioinut häntä, siksi hän käyttäytyi kylmästi. Nyt hän ei enää ole entisensä; minut ja tyttäremme hän on jättänyt kaikkiin uusiin suunnitelmiinsa kokonaan ulkopuolelle. Hänellä on uusi parisuhde, joka tekee hänet onnelliseksi, ja hänen vuokseen hän treenaa, kehittää itseään ja on alkanut välittää omasta toimeentulostaan. Se satutti minua eniten. Hän ei koskaan ponnistellut minun tai tyttäremme vuoksi, mutta nyt hän muuttuu kokonaan jonkun uuden takia.
Sanotaan, että pitää antaa toisille sitä mitä itse haluaa saada, mutta entinen mieheni ei ollut ihminen, joka olisi tehnyt samalla mitalla. Rakastin ja kunnioitin häntä, olin kärsivällinen, ja vain joskus huomautin asioista koska hän ei edes uskonut, että mikään kaipaa muutosta. En saanut häneltä juuri koskaan mitään vastineeksi.
Edes eron jälkeen hänelle tärkeintä on ollut oma hyvinvointi, ei tytär, jota hän ei ole nähnyt aikoihin. Olisinpa toivonut, että hän olisi hetken joutunut kokemaan samoja asioita kuin minä että hän olisi yrittänyt ja saanut vastaukseksi vain sen, mitä häneltä itse aina sain. Mutta kuka tietää…
