Nimeni ei ole koskaan loukannut minua yhtä pahasti kuin entinen aviomieheni.
Emme ole nähneet toisiamme kolmeen kuukauteen. Viimeksi kohtasimme, kun vein tyttäreni viikonlopuksi hänen luokseen. Siitä hetkestä on vain kaksitoista viikkoa, mutta hän on muuttunut perustavanlaatuisesti.
Vuodet vierivät ja pyysin häntä pudottamaan painoa, mutta hän ei kuunnellut, vaan jatkoi epäterveellistä syömistä ja limujen litkimistä sohvalla lojuen vapaa-ajat. Oli mahdotonta saada häntä mukaansa ulos saati kuntosalille. Nyt hänen yksiönsä silmiinpistävimmässä nurkassa makaa kuitenkin joogamatto. Lisäksi hänellä on uusi siisti tukka sekä huolitellut vaatteet, vaikka ei vaikuttanut olevan ketään, joka olisi huolehtinut hänestä. Vuosikaudet yritin opettaa hänelle pesukoneen käytön alkeita, eikä hän suostunut edes yrittämään, mutta nyt hän yhtäkkiä osaa kaiken itse.
Keskustelimme hetken…
Olin kuullut jo tarpeeksi. Hän sanoi, että olin aliarvioinut häntä avioliittovuosinamme ja siksi hän oli ollut töykeä, mutta nyt hän ei enää ole sellainen ja minä sekä lapsemme emme enää kuulu hänen suunnitelmiinsa. Hänellä on uusi suhde, jossa hän on todella onnellinen ja jota varten panostaa vartaloonsa, luonteeseensa ja talouteensa. Se sattui eniten. Hän ei muuttanut mitään minun tai tyttäremme vuoksi mutta uuden naisen vuoksi hänestä on tullut aivan eri ihminen.
Sanotaan, että ihminen antaa sen verran kuin haluaa saada takaisin, mutta ex-mieheni ei koskaan kuulunut niihin, jotka vastasivat toisen anteliaisuuteen. Rakastin häntä, arvostin häntä, ja juuri koskaan en huomauttanut mistään, koska hänestä mikään ei ollut koskaan hullusti. Silti en saanut häneltä koskaan mitään…
Edes eron jälkeen hänen ykkösprioriteettinsa olin hän itse, ei tytär, jota hän ei ollut nähnyt aikoihin. Olisin toivonut, että hän olisi hetken yrittänyt olla minun asemassani, nähnyt, millaista on antaa ponnistelujaan ja saada aina sama välinpitämättömyys takaisin. Mutta kukapa näistä tietää…
