En voi koskaan olla sinulle äiti, enkä osaa sinua rakastaa, mutta huolehdin sinusta ja toivon, ettet loukkaannu – meillä sinulla on kuitenkin parempi elämä kuin lastenkodissa Tänään oli raskas päivä. Ivan hautasi siskonsa – ei kaikkein mallikkaimman, mutta kuitenkin läheisen. He eivät olleet nähneet toisiaan lähes viiteen vuoteen, ja nyt he kohtasivat tragedian. Vika tuki miestään parhaansa mukaan, otti surun keskellä arjen huolen kannettavakseen. Mutta hautajaisten jälkeen edessä oli vielä tärkeämpi tehtävä. Iivanan siskalle, Irinalle, oli jäänyt pieni poika. Kaikki sukulaiset, jotka kokoontuivat sanomaan hyvästit, siirsivät vastuun heti Irinan nuoremmalle veljelle. Kuka muukaan kuin oma setä huolehtisi pojasta? Asiaa ei edes tarvinnut keskustella – niin kuului olla. Vika ymmärsi tilanteen, hän ei varsinaisesti vastustanut, mutta yksi asia häntä vaivasi. Hän ei ollut koskaan halunnut lapsia. Ei omia, eikä varsinkaan toisen lapsia. Sen päätöksen hän oli tehnyt kauan sitten. Hän kertoi siitä rehellisesti Ivanille ennen avioitumista, eikä Ivan ottanut sitä vakavasti. Harvapa parikymmenvuotiaana miettii lapsia. Sovittiin, että eletään ihan kahdestaan, niin he päättivät kymmenen vuotta sitten. Ja nyt Vikan tuli ottaa vastaan vieras lapsi. Vaihtoehtoja ei ollut. Ivan ei koskaan antaisi veljenpoikaa lastenkotiin, eikä Vika edes haluaisi puhua sellaisesta ratkaisusta. Hän tiesi, ettei koskaan voisi rakastaa tätä poikaa – eikä etenkään korvata äitiä hänelle. Poika vaikutti ikäistään aikuisemmalta ja terävältä, ja Vika päätti kertoa hänelle suoraan. – Valtteri, missä sinä mieluummin haluaisit asua – meidän luona vai lastenkodissa? – Haluan asua kotona, ihan yksin. – Mutta siellä et voi asua, olet vasta seitsemän. Sinun on pakko valita. – Sitten enon luona, Ivanin. – Hyvä, tulet meidän mukaan, mutta haluan sanoa sinulle yhden asian. En pysty olemaan sinulle äiti, enkä pysty sinua rakastamaan, mutta huolehdin sinusta ja toivon ettei se loukkaa sinua. Meillä sinulla on kuitenkin parempi kuin lastenkodissa. Kun virallisuuksia oli järjestetty, he pääsivät palaamaan kotiin. Vika ajatteli, että tuon keskustelun jälkeen hänen ei tarvitsisi teeskennellä hoivaavaa tätiä – hän voisi olla oma itsensä. Ruokkia, pestä pyykit, auttaa läksyissä – se kyllä luonnistui. Mutta hän ei ollut valmis antamaan sydäntänsä. Valtteri muisti joka hetki, ettei hän ollut rakastettu – ja ettei päätyisi lastenkotiin, hänen tulisi olla kiltti. He olivat nyt kotona. Valtterille oli päätetty antaa kodin pienin huone, joka piti ensin laittaa pojalle sopivaksi. Tapetit, kalusteet, sisustus – se kaikki oli Vikan lempipuuhia. Hän ryhtyi intoa täynnä laittamaan lastenhuonetta valmiiksi. Valtteri sai valita tapetit, kaiken muun päätti Vika. Rahasta ei ollut pulaa, Vika ei ollut nuuka – hän vain ei pitänyt lapsista, mutta huoneesta tuli hieno. Valtteri oli onnensa kukkuloilla! Harmi vaan, ettei äiti nähnyt hänen uutta huonettaan. Olisipa Vika osannut vielä rakastaa häntä – hän oli hyvä, kiltti, mutta ei pitänyt lapsista. Valtteri mietti paljon tätä iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Hän osasi iloita pienistäkin asioista. Sirkus, eläintarha, huvipuisto – poika osoitti riemuaan niin suoraan, että Vika alkoi nauttia retkistä. Hänestä tuli mukavaa ensin yllättää poikaa ja sitten seurata tämän reaktioita. Elokuussa heidän oli tarkoitus lähteä miehen kanssa merelle, Valtteri olisi ollut sukulaisella kymmenen päivää. Mutta aivan viime hetkellä Vika muutti kaiken – hän halusi kovasti, että poika näkisi meren. Ivan oli vähän ihmeissään, mutta loppujen lopuksi iloinen. Hän oli kiintynyt poikaan vahvasti. Valtteri oli melkein onnellinen! Jospa hänet vielä joskus rakastettaisiinkin. Mutta tärkeintä, että hän näkisi meren! Matkasta tuli onnistunut. Meri oli lämmin, hedelmät makeita, tunnelma loistava. Lomakin kuitenkin päättyy aikanaan. Arki alkoi taas: työt, koti, koulu. Jokin silti muuttui heidän pienessä maailmassaan. Tulevan ihmeen odotus, hienoinen ilo ja elämän liike. Ja ihme todella tapahtui. Vika toi mereltä uuden elämän mukanaan. Miten oikein oli mahdollista – he olivat onnistuneet välttämään yllättäviä tilanteita monta vuotta. Vika ei tiennyt mitä tehdä. Kertoa miehelle, vai päättää kaikki itse? Valtterin jälkeen hän ei enää tiennyt oliko Ivan todella lapsivastainen – tämä rakasti touhuta pojan kanssa ja vei häntä jopa futikseen. Ei, Vika oli venynyt jo kerran – toiseen ei ollut valmis. Hän teki vaikean päätöksensä yksin. Vika istui klinikalla, kun koulusta tuli soitto. Valtteri oli viety sairaalaan epäillyn umpilisäkkeen vuoksi. Kaikki suunnitelmat saivat jäädä. Vika kiirehti ensiapuun. Valtteri makasi kalpeana, häntä vilutti kovasti. Kun hän näki Vikan, hän alkoi itkeä. – Vika, älä mene – pelkään. Ole tänään minun äiti, olethan vain yhden päivän. Lupaan, että en enää ikinä pyydä. Poika puristi häntä kädestä, kyyneleet virtasivat. Hän sai jonkinlaisen raivokohtauksen. Vika ei ollut koskaan nähnyt Valtteria itkevän kuin hautajaispäivänä. Nyt tunteet purkautuivat kokonaan. Vika painoi pojan käden poskeaan vasten. – Kulta, jaksathan hetken. Kohta lääkäri tulee ja kaikki on hyvin. Olen tässä eikä mihinkään mene. Voi luoja, hän rakasti poikaa sillä hetkellä! Tämä silmät kiiluvat poika oli hänen tärkein asiansa maailmassa. Lapsivastaisuus, mikä typerä ajatus. Illalla hän kertoisi Ivanille tulevasta lapsesta. Päätös tuli juuri sillä hetkellä, kun Valtteri puristi hänen kättään entistä kovemmin kivusta. Kymmenen vuotta myöhemmin. Tänään Vika täyttää 45, melkein juhlapäivä. Vieraita tulossa, onnitteluja. Mutta vielä aamukahvilla muistot vyöryvät mieleen. Miten aika kuluu nopeasti. Nuoruus ja hiukan vanhempikin jo takana. Hän on nyt onnellinen aviovaimo ja kahden hienon lapsen äiti. Valtteri melkein aikamies, Sofia kymmenen. Eikä mikään kaduta. Paitsi yksi asia, jota hän todella katui. Ne sanat rakkaudettomuudesta. Kunpa Valtteri ei niitä muistaisi, kunpa unohtaisi lopullisesti. Sairaalapäivän jälkeen hän yritti kertoa rakkaudestaan pojalle mahdollisimman usein, mutta oliko poika muistanut ne ensisanat, sitä Vika ei uskaltanut kysyä.