Saara ei meinannut uskoa tuuriaan, kun sai pestin, joka kuulosti lottovoitolta. Hänet palkattiin hoitamaan varakkaan perheen kahta vilkasta ja uteliasta viisivuotiasta poikaa, ja samalla hän pääsi asumaan hulppeaan huvilaansa Espoossa elämää kuin suomalaisessa tv-draamassa, mutta ilman lumitöitä.
Perhe oli kaikkea muuta kuin tavallinen. Pariskunta vaikutti hieman etäisiltä, eivätkä he onnistuneet edes riidellä kunnolla, kuten suomalaiset yleensä saunassa. Vaimo, Marjukka, ei juuri näyttänyt kiinnostusta lapsiin, kun taas mies, Tero, oli kuin suoraan Isä Timo ja lapset -sarjasta: käytti jokaisen mahdollisuuden ollakseen poikien kanssa ja kertoili satuja siitä, kuinka karhu tapasi hirven metsässä.
Kun Saara vietti aikaa Teron ja poikien kanssa, hän ei voinut olla huomaamatta, että hänen sydämensä alkoi sykkyröityä vaikka tiesi, että Tero oli naimisissa, ja vieläpä varsin kelpo Marjukan kanssa. Mutta kuinkas kävikään, Tero tunnusti lopulta Saaralle olevansa rakastunut häneen ja aikovansa jättää puolisonsa. Hän sanoi, että heidän avioliittonsa pysyi kasassa oikeastaan vain lasten vuoksi, ja muuten Marjukka vaikutti lähinnä kiinnostuneelta sudokuista eikä perhe-elämästä.
Saaraa pyörrytti koko tunnustus tällaista käännettä hän ei ollut osannut odottaa, olihan hän Tuusulasta eikä jostain romanttisesta suomalaisesta runokirjasta. Hän tiesi, että suhde varattuun mieheen voi olla kuin käsityökurssin ensimmäinen räsymatto: täynnä sotkuja. Silti tunne oli vahva, eikä sitä voinut kieltää. Edessä olisi valtava määrä mutkia matkassa, koivunrunkoja polulla ja mahdollisesti paljastavia kylän juoruja.
Saara jatkoi lastenhoitoa, työntekoa ja Teroon tutustumista miettien, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Hän oivalsi, että tilanteessa täytyi edetä varovaisesti ja ajatella kerrankin myös seurauksia, erityisesti kun Tero oli vasta jättämässä vaimoaan eikä elämä ollut mikään Muumilaakso, jossa kaikki järjestyy siirtämällä teltan paikkaa.
Saara oli repeämäisillään eri suuntiin, mutta tiesi, että tie eteenpäin olisi täynnä epävarmuutta, hankalia päätöksiä ja mahdollisesti lisää suomalaista kahvia. Hän mietti vaihtoehtoja tarkasti, sillä hänen oli pidettävä huolta omasta hyvinvoinnistaan, mutta ennen kaikkea niistä kahdesta pojasta, joiden nauru ja sotkuiset villasukat olivat jo sulattaneet hänen sydämensä. Mitä hän sitten päättäisikin, hän toivoi, että tie veisi kohti onnea ja vähän rakkauttakin ehkä grillaillen makkaraa terassilla, kuten kunnon suomalaisen kuuluu.
