No niin, tasan kaksi vuotta sitten aloin pakata laukkua omaani ja lapseni. Asensin turvaistuimen autoon, kuten suomalaisäidit ainakin. Ostin pienen lämmittimen (koska talvi Suomessa ei kysy sopivaa ajankohtaa) ja lähdin Helsingin käräjäoikeuteen hakemaan huoltajuuspäätöstä.
Muutamaa tuntia myöhemmin suuntasin jo poikani huoneeseen. Oli jälleennäkemisen päivä. Koko viikon olin huristellut 60 kilometriä suuntaansa vain nähdäkseni hänet ja palannut kotiin aina illaksi. Se tuntui pidemmältä kuin joulun odotus.
Silloin hän oli vielä ihan pikkuruinen. Makasin Saulin vatsalle ja haaveilin, että hän olisi ollut minussa. Ihan kuin hän olisi aina ollut minun. Ehkä hän ajatteli samoin, sillä niissä hetkissä molemmat rauhoituimme täysin.
Adoptio-perheissä tätä päivää kutsutaan Haikaranpäiväksi. Se on se hetki, kun perheeseen ottaa uuden asukkaan, pitkään odotetun ja kaivatun silloinhan kaikki ovat hiukan enemmän onnellisia, elämästä tulee mielekkäämpää ja lapsi saa toivoa tavallisesta elämästä.
Minulle kesti monta kuukautta ennen kuin tyttäreni tuntui kokonaan omaltani. Pojan kohdalla tunne tuli kuin puolukoita ensilumessa nopeasti ja yllättäen. Yhtäkkiä sydän oli valmis ottamaan hänet vastaan. Koti myös. Vieläkään en ymmärrä, miten hänen äitinsä saattoi tehdä sellaisen päätöksen. Miten hän pystyi luopumaan näin ihanasta pojasta, katsomattakaan tätä silmiin? Jos olisi vilkaissut, olisi ehkä kaikki toisin. Häneen oli mahdotonta olla rakastumatta. Ehkä se olikin kohtalon suunnitelma hän kuului juuri minulle. Minun maailmanlopun jälkeinen aarteeni.
Kutsun häntä Ihmepoikakseni. Hänellä on karismaa enemmän kuin suomalaisella jääkiekkoilijalla finaalipeleissä. Toivon, että hän kasvaa onnellisena. Olet oma rakas Saulini. On suuri kunnia saada olla äitisi.
