Äitini on 89-vuotias. Kaksi vuotta sitten hän muutti asumaan kanssani. Joka aamu kuulen hänen nousevan ylös noin klo 7.30 ja rupattelevan hiljaa vanhan kissansa kanssa antaen sille ruokaa. Sitten hän valmistaa aamupalan ja istuu aurinkoiselle parvekkeelle kahvikuppinsa kanssa, kunnes on kunnolla herännyt. Sen jälkeen hän ottaa mopin ja kiertää koko talon (noin 240 neliötä) – sanoo sen olevan hänen päivittäinen kuntoilunsa. Jos mieli tekee, hän kokkaa jotain, järjestelee keittiötä tai tekee tavalliset voimistelunsa. Iltapäivällä koittaa hänen ”kauneusrituaalinsa”, joka aina vaihtelee. Joskus hän tutkii valtavaa vaatekaappiaan – joka on melkein museoarvoinen kokoelma. Osa vaatteista päätyy minulle, osa lahjaksi jollekin, ja osa jopa myyntiin – ihan kuin oikea bisnesnainen. Usein sanon hänelle: – Äiti, jos olisit sijoittanut nämä rahat, eläisit nyt luksuksessa! Hän nauraa: – Minä pidän vaatteistani. Ja jonain päivänä kaikki tämä on sinun. Siskosi, raukka, ei ymmärrä tyylistä mitään. Viemme itsemme harhaan – noin viisi kertaa viikossa kävelemme kolmen kilometrin matkan järven rannalla. Kerran kuussa on naistenilta ystäviensä kanssa. Hän lukee paljon ja tutkii jatkuvasti kirjahyllyäni. Joka päivä hän puhuu puhelimessa 91-vuotiaan siskonsa kanssa, joka asuu Helsingissä ja vierailee meillä pari kertaa vuodessa. (Sivuhuomiona: tätini työskentelee yhä kirjanpitäjänä yksityiselle asiakkaalle.) Kissan lisäksi hänen suurin ilonsa on tabletti, jonka annoin hänelle viime jouluna. Hän lukee kaiken lempikirjailijoistaan ja -säveltäjistään, seuraa uutisia, katsoo balettia, oopperaa ja vaikka mitä. Noin puolilta öin kuulen usein hänen mumisevan: – Pitäisi jo mennä nukkumaan, mutta YouTube laittoi itsestään Pavaronin soimaan. Äitini ja sisarensa ovat totisesti voittaneet geenilotossa. Silti äitini jaksaa valittaa: – Näytän aivan kamalalta! – hän huokaisee. Yritän kannustaa häntä positiivisuuteen: – Äiti, sinun iässäsi useimmat olisivat jo toisella puolella.

Kuule, mun äiti on jo 89-vuotias, uskoisitko! Pari vuotta sitten hän muutti asumaan mun luokse. Joka aamu noin puoli kahdeksalta kuulen kun hän herää, hipsii alakertaan ja alkaa jutella hiljaa vanhalle kissalleen meidän Sulo on oikea herrasmies! Siitä hän antaa Sulolle ruokaa, keittää itselleen kahvit ja istahtaa hetkeksi aurinkoiselle parvekkeelle juomaan kahvia, kunnes on ihan kunnolla hereillä.

Sen jälkeen äiti tarttuu moppiin ja kiertää koko talon mitä, joku 240 neliötä! Hän sanoo, että se on hänelle kuin päivittäinen lenkki. Joskus, kun fiilis on kohdallaan, hän laittaa jotakin syötävää, järjestelee keittiötä tai tekee omia jumppaliikkeitään.

Iltapäivisin on kauneusrituaalin aika, ja se vaihtuu vähän fiiliksen mukaan. Toisinaan hän pyörii valtavan vaatekaappinsa äärellä siis oikeasti, se on melkein kuin pienempi muotimuseo! Osa vaatteista päätyy mulle, osan hän lahjoittaa muille, ja jotkut hän myy kunnon bisnesnainen. Mä aina sanon hänelle:
Äiti, jos olisit sijoittanut kaikki nuo rahat, voisit nyt elää kuin prinsessa!
Mutta hän nauraa vaan:
Minä rakastan vaatteitani. Ja lopulta kaikki nuo ovat sinun. Siskosi, raukka, eihän hänellä ole minkäänlaista tyyliä.

Jotta pysytään pirteinä, käydään viitisen kertaa viikossa kävelemässä kolme kilometriä Töölönlahden rantaa pitkin. Kerran kuussa äidillä on tyttöjen ilta ystäviensä kanssa. Hän lukee tosi paljon ja penkoo jatkuvasti mun kirjahyllyä. Joka päivä hän soittaa 91-vuotiaalle siskolleen, joka asuu Helsingissä, mutta käy meillä kylässä pari kertaa vuodessa. Voin muuten kertoa, että mun täti tekee vielä töitä yksityisen asiakkaan kirjanpitäjänä!

Sulo-kissan lisäksi äitin suurimpia ilonaiheita on se tabletti, jonka annoin hänelle viime jouluna. Sillä hän lukee kaiken mahdollisen lempikirjailijoistaan ja suomalaisista säveltäjistä, kuuntelee uutisia, katsoo balettia, oopperaa ja vaikka mitä muuta. Puolen yön jälkeen kuulen usein hänen huikkaavan itselleen:
Pitäisi varmaan mennä nukkumaan, mutta YouTubeen tuli taas automaattisesti Pavarotti

Täytyy sanoa, että äiti ja hänen siskonsa ovat todellisia onnenpekkoja geneettisessä lotossa. Silti äiti jaksaa aina marmattaa:
Hui kauhea, miten mä näytän!
Mä koitan kannustaa ja sanon:
Äiti, sun iässä aika moni olisi jo toisella puolellaMutta kun äiti istuu illalla parvekkeella, Sulo sylissään, ja katselee auringon viimeisiä kultaisia säteitä Töölönlahden yllä, hän kääntyy minuun ja sanoo puoliääneen:
On tämä vaan ollut hyvä elämä.
Siinä hetkessä pysähdyn ja tajuan, että kaikki ne rutiinit, marmatukset, vaatekaappien sisällöt ja tabletin öiset seikkailut ovat juuri niitä asioita, jotka tekevät elämästä ihan ainutlaatuista. Siinä me kahdestaan, äiti ja minä, annamme Sulon kehräyksen täyttää hiljaisuuden ja juomme viimeisen kulauksen teetä ja tiedän, että vaikken koskaan pystyisi pukeutumaan niin tyylikkäästi kuin äiti, minulla on hänen tapansa nauttia arjen ihmeistä. Ja ehkä, jonain päivänä, minäkin sanon:
On tämä vaan ollut hyvä elämä.