Muutama vuosi sitten olin ihminen, joka ajatteli, että menestys tarkoittaa pelkästään rahaa ja asemaa. Tein pitkää päivää eräässä rakennusfirmassa Helsingissä joskus jopa kahdentoista tunnin päiviä ja viikonloputkin menivät töissä. Perustelin itselleni, että teen tämän perheeni vuoksi, mutta jos olen ihan rehellinen, tein sitä ehkä eniten itselleni.
Mun vanhemmat asuivat pienessä kylässä Pohjois-Pohjanmaalla. He olivat koko elämänsä tehneet kovaa duunia isä pellolla ja äiti kyläkaupassa. He eivät oikein ymmärtäneet kaupungin kiirettä tai mun kunnianhimoa. Joskus he soittivat vain kuullakseen ääneni, mutta liian usein sanoin olevani töissä enkä ehtinyt jutella.
Aluksi se johtui siitä, että olin väsynyt. Sitten siitä tuli tapa.
Muistan, kuinka yhtenä talvena äiti pyysi minua jouluksi kotiin. Hän sanoi, ettei olla nähty kuulemma kolmeen kuukauteen. Mutta mulla oli menossa tosi tärkeä projekti työmaalla, ja päätin että ihan turha lähteä niin pitkälle just silloin. Kaupungista maalle matka tuntui vaivalloiselta, vakuutin itselleni, että menen sitten myöhemmin.
No, en sitten mennyt ollenkaan.
Kuukaudet kuluivat taas. Töissä meni hyvin, sain ylennyksen ja palkkaakin tuli enemmän. Ostin uudemman Volvon ja vaihdoin isompaan asuntoon. Ulospäin elämäni näytti olevan kunnossa.
Silti sisällä kasvoi outo tyhjyys.
Yhtenä aamuyönä sain puhelun. Soittaja oli meidän kylän vanha naapuri. Kuulin heti äänestä, että jotain on pahasti vialla selvisi, että isä oli saanut yöllä aivoinfarktin.
Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tunsin ihan aitoa pelkoa.
Lähdin saman tien ajamaan pohjoiseen, enkä juuri pysähdellyt. Tie tuntui loputtomalta. Ajellessa mietin kaikkia niitä hetkiä, jolloin olisin voinut soittaa, mutta en jaksanut. Kaikkia niitä jouluja ja juhannuksia, jotka olin ohittanut.
Kun lopulta saavuin Oulun sairaalaan, näin äidin istumassa vanhalla penkillä käytävällä. Hän näytti yhtäkkiä kymmenen vuotta vanhemmalta ja pienemmältä kuin koskaan.
Isä makasi sairaalapedissä liikkumattomana. Lääkärit sanoivat, että tilanne oli vakava.
Istuin hiljaa sängyn vieressä ja katselin isän käsiä karheat ja halkeilleet kädet, jotka ovat rakentaneet meidän talon. Ne olivat pitäneet minua sylissä pienenä.
Silloin tajusin jotain, joka kolahti pahemmin kuin mikään aiemmin.
Aikaa olisi ollut. En vain antanut sitä.
Parin päivän jälkeen isä nukkui pois.
Hautajaiset olivat hiljaiset ja kylmät, kylä oli juuri sellainen kuin muistin pieniä taloja, lumisia kujia ja ihmisiä, jotka ovat tunteneet toisensa iät ja ajat. Monet tulivat nykäisemään minua hihasta ja sanomaan, että isä oli ylpeä pojastaan.
Nuo sanat sattuivat eniten.
Hautajaisten jälkeen jäin vielä muutamaksi päiväksi äidin luo. Illat olivat pitkiä ja hiljaisia. Istuttiin keittiössä, juotiin teetä ja katselin, miten äiti yhä laittoi pöydän kahdelle, vaikka enää talossa oli jäljellä vain yksi.
Silloin tajusin, miten yksinäisiä vanhempani olivat olleet kaikki nämä vuodet.
Kun minä jahtasin rahaa ja uramahdollisuuksia, heille olisi vain riittänyt, että joskus piipahdan käymään.
Sen jälkeen moni asia muuttui. En lopettanut töitäni, mutta lopetin elämän elämisen pelkän työn ehdoilla. Käyn nykyään kylällä äitiä katsomassa aina kun pystyn, autan häntä pihatöissä.
Joskus istun talon pihapenkillä ja katson pihamaata, missä isä touhusi joka päivä. Silloin mietin, miten outoa se onkaan: ihminen ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti arvokasta, usein liian myöhään.
Jos jotakin opin tästä, niin sen, että työt, raha ja menestys kyllä ehtivät odottaa.
Ne, jotka rakastavat sinua he eivät.
