Olen nyt 38-vuotias ja jo kahden vuoden ajan olen asunut yhdessä miehen kanssa, joka on viisi vuotta minua vanhempi. Pekka oli aiemmin naimisissa, hänellä on kaksi lasta ja entinen vaimo, joka on työttömänä. Joka ilta tämä entinen vaimo pyytää Pekalta rahaa tai erilaisia palveluksia.
Minä itse en ole ollut naimisissa enkä ole saanut lapsia. Voisi helposti ajatella, ettei minulla ole käsitystä, millaista on olla perheellinen tai millaista lasten kanssa elo on. Kyllä minä kuitenkin ymmärrän. Ymmärrän myös sen, ettei ole normaalia asua yhdessä naisen kanssa ja samalla juosta jatkuvasti toisen naisen perässä.
Pekan entinen vaimo tuntuu haluavan hänet takaisin. Hän soittaa joka päivä ja keksii aina jotain, minkä takia tarvitsee apua. Pekka lähtee töiden jälkeen usein heti heidän luokseen eikä palaa kotiin kuin vasta myöhään illalla. Jopa joulun rauhaa emme pysty viettämään yhdessä taas tulee puhelu ja taas jokin hätä. Mutta miksi juuri Pekan täytyy aina lähteä?
Hänellä on iso suku sekä paljon ystäviä, jotka kaikki asuvat lähellä täällä Tampereella. Silti minusta tuntuu selvältä, että ex-vaimo pyrkii kaikin tavoin saamaan mieheni takaisin. Olen suoraan sanottuna väsynyt tähän jatkuvaan noidankehään. Mutta mitä voisin tehdä? Avioero tuntuu ankaralta ratkaisulta. Kaikista keskusteluista huolimatta mikään ei tunnu muuttuvanEräänä iltana, kun Pekka taas viipyi ja koti huokui tyhjyyttään, minä päätin olla kerrankin rehellinen, itselleni ja hänelle. Istutin Pekan alas heti hänen palattuaan, vaikka kello oli jo paljon ja hiljaisuus painoi keittiössä kuin vuosien painolasti.
Minä rakastan sinua, sanoin, mutta en aio jakaa sinua enää menneisyytesi kanssa. Ansaitsen tulla nähdyksi kokonaan, en puolikkaana eikä sijaisena. Sinun pitää valita, ja minäkin valitsen.
Sanani jäivät leijumaan ilmaan, mutta yhtäkkiä en enää pelännyt yksinäisyyttä. En ollut enää se odottaja, uhrautuja. Olin nainen, joka ansaitsee oman tarinansa.
Pekka katseli minua pitkään ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti. Hän ei heti tiennyt mitä sanoa, ehkä hän ei ollut ollut valmis siihen, että joku asettaisi rajat. Mutta niin kävi: hän valitsi. Riitti pingottava side menneisyyteen. Hän otti vastuunsa ja teki selväksi, että yhteinen elämä mustaa menneisyyden varjoa vastaan oli tärkeämpää kuin toistuva pelastusoperaatio.
Vähitellen, viikko viikolta, arkemme muuttui. Pekan puhelin soi yhä, mutta enää hän ei lähtenyt juoksemaan ensimmäisestä huudosta. Opimme rakentamaan rajat, kasvamaan yhdessä ja minä uskalsin taas hengittää syvään kodissamme.
Tänä jouluna meillä oli rauha. Ei täydellinen, mutta aito, sellainen jonka olimme itse ansainneet. Kynttilöiden valossa tunsin kiitollisuutta itselleni siitä, etten koskaan lakannut uskomasta, että elämä on minun, ja että joskus rohkeus kannattaa.
