Kun muistelen menneitä aikoja, mieleni palaa siihen hetkeen, jolloin menetin oman äitini nuorena syövän takia. Isä jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa, eikä aika ollut hänelle suopea. Hän tiesi, että me lapset tarvitsisimme äidin turvallisen sylin, joten hän pyysi vanhaa tuttavaansa, Vieno-nimistä naista, liittymään perheeseemme äidin roolissa. Vieno otti tehtävän sydämellään vastaan ja hoiti meitä ja kotia, aivan kuin olisimme olleet hänen omiaan. Hän ompeli meille koulupuvutkin omilla markoillaan, että kaikilla olisi siistit vaatteet läpi pitkän ja kolean talven.
Isoveljet alkoivat kutsua Vienoa äidiksi nopeasti, mutta minulle se oli vaikeampaa. Olinhan menettänyt oman äitini niin varhain, ettei sanoja ollut helppo löytää. Kerroin Vienolle kerran, miten muistoni äidistä liittyivät siihen, että hän piti hiuksensa aina matalalla nutturalla. Vieno, liikuttuneena tästä pienestä muiston sirpaleesta, alkoi tehdä itselleen samanlaisen kampauksen, kunnioittaen äitiäni tavalla, joka sulatti sydämeni hitaasti mutta varmasti.
Vieläkään en tahtonut kutsua häntä äidiksi. Isä keksi kuitenkin keinon rohkaista minua: hän järjesti koko perheen iltaan, jolloin Vieno leipoi lempiruistani, karjalanpiirakat. Saimme kaikki luvan syödä vasta, kun olin sanonut Vienoa äidiksi. Lopulta lausuin sen sanan arasti, mutta sillä hetkellä Vienosta tuli todella osa meidän perhettä.
Elämä koetteli meitä kovalla kädellä. Molemmat vanhemmistani joutuivat kohtaamaan terveysongelmia, ja Vieno taisteli samankaltaista sairautta vastaan kuin oma äitini. Hän kuitenkin selvisi koettelemuksesta. Perheemme koki myös suuren surun, kun vanhin veljeni katosi juuri häidensä aattonahänet löydettiin valitettavasti vasta myöhemmin, jolloin hautajaiset toivat koko suvun yhteen.
Kaikista menetyksistä ja koettelemuksista huolimatta Vieno oli perheemme tuki ja turva. Hän kasvoi viiden lapsen äidiksi, hoiti lastenlapsiakin ja nyt, vanhoilla päivillään, iloitsee jo lapsenlapsenlapsista. Hän herää edelleen kukonlaulun aikaan siivoamaan ja kutoo pieniä villatossuja nuorimmille. Vienolla riittää tarinoita ja lämpöä vieläkin, eikä hänen rakkautensa tunnu koskaan ehtyvän. Olemme onnekkaita, että saamme kutsua häntä äidiksemme.
