Eihän näin voi elää! Ei tämä ole oikein! Roope juoksi isänsä huoneeseen.
Mitä sinä siellä höpötät? Miksi tuollaista kuvittelet? Kuka muka sulle näin väitti?
Koulun opo.
Jatka, kerro nyt tarkemmin.
Mä näytän sulle. Menen muka nukkumaan ja sitten muka herätät minut.
Ja miksi näin muka pitää tehdä?
Kohta ymmärrät kaiken!
No hyvä on Roope, herätys. Kouluun pitää lähteä, ei tässä nyt enää maata vedetä.
Noin! Joka aamu sama juttu. Vanhempien pitäisi herättää lapsensa lempeydellä, jotta tuntee rakkautta. Ja hymyilisit edes!
Äitisi saa hoitaa tuon hymyilyn, mulla on kiire.
Etkö rakasta mua?
Mitä ihmettä nyt taas?
Isä alkoi jo ärsyyntyä.
Ei se ole mitään hölynpölyä. Jos et halua, että kohtelen sua kaltoin vanhana, pitää näyttää tunteita. Kokeilepa nyt uudestaan.
Selvä. Tuhma poika, ylös nyt. Myöhästyt koulusta.
Väsyttää ihan kamalasti!!!
Kulta, herääppäs nyt isä silitti Roopen päätä ja antoi pienen suukon otsalle.
JEEE! Nyt tuntui isän rakkaus!
Nyt riitti höpsöttely. Näytäpä todistusta.
Ei nyt, isä. Sun pitää mennä töihin ettei tuu kiire.
Turha selitellä. Voi että, mikä kaunis kolmonen. Kirjallisuudessa ja matikassa.
Mutta sain kympin psykologiasta!
Ai meinaat ruveta psykologiksi, kultapoika? Kuules, ennen kuin numerot paranee, et soittele kavereille. Nökötä siinä ja lue kunnes äiti tulee kotiin.
Roope itki, ja isä lohdutti:
Sanoit että pitää hymyillä no, hymyile nyt sitten!
