Ei näin voi elää! Tämä ei ole oikeudenmukaista! Roope syöksyi isänsä huoneeseen, suru ja kiukku silmissään.
Mitä sinä nyt selität? Miksi ajattelet noin? Kuka on niin sanonut? isä kysyi, yrittäen pysyä rauhallisena.
Koulumme kuraattori. Hän puhui tämän meille. Kerro nyt lisää, sano tarkemmin, isä vaati, nojaten tuolinsa selkänojaan raskaasti huokaisten.
Mä näytän sulle. Mä menen nyt sänkyyn ja sä esität että herätät mut aamulla.
Miksi ihmeessä? Kohta ymmärrät kaiken! Roope vakuutti, piilottaen hymyään peiton alle.
No hyvä on… Roope, herää! Nyt on herättävä, pitää lähteä kouluun, ei enää nukkumista! isä nykäisi peittoa pojan päältä.
Näetkö! Aina sama juttu joka aamu. Vanhemmat pitäisi herättää lapsensa hellyydellä, jotta lapsi tuntee että häntä rakastetaan. Ja pitäisi myös hymyillä! Roope puhui niin kuin olisi lausunut opitun vuorosanan.
Anna äitisi yrittää saada sinut hymyilemään, minulla ei ole aikaa tuollaisiin, isä tuhahti ärtyneenä, vaivihkaa kuitenkin vilkaisten poikaa silmäkulmastaan.
Etkö sinä rakastakaan minua? Roope sanoi hiljaa, äänessään pettymys.
Mitä sinä nyt tuollaista puhut? isä ärähti, ääni säröillen kiukusta ja jostain syvemmästäkin.
Se ei ole mitään hölynpölyä. Jos et halua että minä kohtelen sinua huonosti sitten kun olet vanha, niin sinun täytyy näyttää tunteesi nyt. Yritä vielä kerran herätä minut!
No olkoot sitten. Tuhma poika, ylös siitä. Kouluun ollaan myöhässä.
Minua väsyttää! Roope voihkaisi, vääntäytyen sängyn pohjalta vielä syvemmälle peiton uumeniin.
Rakas, nyt heräät isä silitti pojan päätä ja antoi lämpimän suudelman otsalle. Siinä hetkessä huoneeseen laskeutui jotain lämmintä ja aitoa.
Jee! Nyt tuntui rakkaudelta! Roope kiljaisi, vilpittömästi ilahtuneena.
Nyt riittää leikkiminen. Näytäpä numerot.
Ei nyt, isä. Sulla ei kuitenkaan ole aikaa. Myöhästyt kohta itsekin töistä.
Ei haittaa. Nonnii, aika kaunis kolmonen molemmissa äidinkielessä ja matematiikassa, isä huokaisi, tutkaillen todistusta.
Mutta sain kympin psykologiasta!
Ai ai ai, aiotko sinä ryhtyä psykologiksi, poikani? Kuulepas sinä, kullanmuru, ei puhelinta ennen kuin nostat nuo muutkin arvosanat paremmiksi. Siitä vaan pöydän ääreen opiskelemaan, siihen asti että äitisi tulee kotiin.
Roope istui hiljaa, kyyneleet valuivat poskellaan. Isä ojensi käden, pyyhki kyyneleen ja sanoi: Sinähän halusit nähdä hymyn tässä iso hymy sinulle, poikani.
