Olipa kerran isällä kolme tytärtä. Kaksi vanhinta, Helmi ja Aino, olivat kylän silmissä oikeita kaunottaria, joiden perään sulhasia riitti jonoksi asti mutta kolmas, pieni ja hento Iiris, oli köyryselkäinen eikä kotiaskareista tahtonut saada otetta, pelkät isot silmät kirkkaasti kasvoillaan tuikkivat. Peltohommat olivat liian raskaita Iirikselle ja kotonakin hän jäi aina siskojen jälkeen.
Helmi ja Aino eivät saaneet hetkeksikään rauhaa kosijoilta pirtin porstua oli täynnä naapurikylistä tulleita, mutta Iiristä ei kukaan huomioinut. Siskotkin tuumivat:
Ensin pitää Iiris naittaa ennen kuin meistä kumpikaan voi mennä miehelään!
Mutta aika kului eikä kosijoita ilmaantunut. Siskot yrittivät laittaa Iiriksestä sievempää puettiin parhaisiin röijyihin ja pirskotettiin poskille marjapuuroa punaksi, mutta tuloksetta. Lopulta kylän tytötkin kuiskuttelivat:
Kunpa ette jää itse ilman miehiä, kun vain Iiristä yritätte tyrkyttää!
Iiris kuuli nämä puheet ja raskaaksi kävi hänen mieli ei niinkään itseään, vaan siskojen onnea ajatellen. Lopulta hän päätti:
En tahdo olla taakaksi muille. Lähden pois, jotta siskot saavat elää. Menen Helsinkiin onneani etsimään, ehkä saan palveluspaikan vaikka kartanolta!
Yhdellä yöllisellä yksinäisyydellä, kaikkien nukkuessa, Iiris sitoi nyyttinsä ja hiipi ovesta ulos. Kuu valaisi selkeää tietä, eikä Iiris pelännyt, mutta kun tuli metsän laitaan, sydän alkoi pamppailla entä jos karhu on aamuyöstä vielä hereillä? Mutta rohkeasti hän astui kuusikkoon ja jatkoi matkaa.
Aamu alkoi jo sarastaa, kun voimat uupuivat. Kaupunkiin oli vielä matkaa, joten Iiris istahti pienen hasselpähkinäpensaan alle, laittoi nyyttinsä tyynyn alle, kietoi villahuivin ympärilleen ja nukahti. Kuinka kauan hän nukkuikaan mutta heräsi, kun jostain läheltä kuului kirveen kolke. Samassa vierestä räsähti kaatunut lahopuu! Iiris säikähti pahanpäiväisesti ja nousi hätääntyneenä pystyyn. Edessä seisoi vanha, valkopartainen ukko, vanttera ja elinvoimaa uhkuva, kädessään kirves.
Älä pelkää, tyttöni, ei minusta ole sinulle vaaraa, ukko sanoi lempeästi.
Kuka sinä olet, vaari? Katso, olisit voinut osua minuun puulla!
Minä olen metsänvartija ja asun täällä lähistöllä. Kaadan kuivia puita, että metsä pysyisi terveenä. Mutta mitä teet yksin metsässä keskellä yötä?
Iiris kertoi huolensa ja kohtaloistaan. Ukko mietti hetken, silitti partaansa ja sanoi:
Sinussa on paljon sydäntä, Iiris. Jää minulle metsänvartijan torppaan asumaan, pidän sinua omana lapsenlapsenani. Jos kuitenkin haluat joskus lähteä, saatan sinut kaupunkiin.
Iiris ilahtui ja jäi asumaan torppaan. Arki heidän kanssaan sujui mainiosti. Vanha metsänvartija kävi päivät metsällä, Iiris hoiti torppaa ja askareita riitti sopivasti. Ukko oli lempeä, vallan hyväntuulinen ja iltaisin kertoi tarinoita, jotka veivät mukanaan toiseen maailmaan. Vähitellen hän opetti Iirikselle kaikki metsän salat mikä yrtti auttaa mihinkin, milloin marjoja kannattaa kerätä, kuinka keittää vahvistavaa katajateetä ja miten kuivataan rohtoja.
Näin vuodet vierivät, kunnes aika tuli ukon luovuttaa. Iiris itki, mutta ukko sanoi:
Älä sure, lapseni. Kaikella on aikansa. Hautaa minut tänne metsään ja palaa kotiin kylään. Kaiken mitä tiedän, olen sinulle opettanut. Elä nyt sinä auttaaksesi muita, kuten minä autoin metsää.
Ukko nukkui pois, Iiris hautasi vanhan metsänvartijan, itki aikansa ja palasi sitten omaan kyläänsä.
Kylän laidalla, isossa talossa asuivat jo sisaret Helmi ja Aino, jotka olivat menneet naimisiin kahden veljeksen kanssa. Heidän perheensä oli kasvanut. Voi ilo mikä syntyi, kun Iiris palasi hengissä kotiin! Hänelle järjestettiin oma pieni kamari ja Iiris asettui asumaan siskojen kanssa. Hän neuvoi, milloin peltoa kannattaa lannoittaa, miten eläimet pysyvät terveinä, miten torjutaan kasvitaudit, ja millä ruohoilla hoidetaan kaikki kylän vaivat kaiken oli ukko opettanut. Pian siskojen perheet saivat valtavat sadot, karja pysyi terveenä, eikä kukaan enää kotona sairastanut.
Kyläläiset kuulivat tästä ja alkoivat käydä Iiriksen luona neuvoa kysymässä. Hän auttoi jokaista, kenen ovi kävi maksua ei pyytänyt, mutta moni toi palan ruisleipää, tuoreita munia tai villasukat kiitokseksi. Köyhemmiltä ja sairailta ei ottanut mitään.
Samassa kylässä asui myös vanha noita-Anja, jota kaikki kutsuivat Kieppavaksi. Hänellä oli omat konstinsa, mutta ihmiset pelkäsivät häntä hänen mökkinsä ohitettiin kaukaa. Nyt, kun kaikki alkoivat käydä Iiriksellä, jäi Kieppavan pirtti hiljaiseksi. Kateus kouraisi noitaa ja hän alkoi miettiä, miten voisi palata kylän suosioon.
Eräänä päivänä Kieppava ilmestyi Iiriksen ovelle teeskennellen avuntarvetta:
Hyvää päivää, Iiris, armas lapseni!
Hyvää päivää, Anja-mummo, sanoo Iiris lämpimästi.
Eikö löytyisi apua? Käsi on niin kippee että tuskin pystyn mitään tekemään auta, rakas!
Iiris pyysi mummon istumaan, tutki käden ja tunnusteli. Kummalko kädellä kipuilee? Annas, katsotaanpa toista kättä.
Tämä, tämä! Voi että kun sattuu! valitti Anja.
Iiris pudisteli päätään. Käsi on ihan kunnossa, ei siinä mitään vikaa.
No ehkä höpötin vain, kun tuli puheltua, äkkiä olo helpottikin! Kiitos, Iiris! Tässä sinulle pieni lahja vanha peili, jolla sopii nuoren neidon itseään ihailla.
Kiitos, Anja-mummo, kaikki hyvä sanasi menköön toteen, sanoi Iiris.
Mutta peiliin kummitus-Anja oli pahan voiman kironnut…
Aika kului ja jossain vaiheessa kylällä huomattiin, että Iiriksen selän kyhmy oli kadonnut. Hän kulki ryhdikkäästi, ja lähes lakkasi ontumasta. Iiris ihasteli itseään peilistä, ja ilo loisti silmäkulmassa. Mutta Kieppava huomasi, että hänen taikansa eivät Iirikseen pure. Pian hän ilmestyi uudelleen, nyt valitti selkäkipua ja väsymyksen tuskaa ja tällä kertaa Anja todella romahti, kyllä pahantahtoisuus kääntyi itseä vastaan.
Iiris antoi mummolle yrttejä ja ohjeet keittämiin. Anja kuitenkin antoi vielä pienen lahjan: vanhan luukamman.
Kauneus vaatii huolta, ja sinä Iiris olet oikein sievä kampaa, kampaa!
Iiris kiitti kohteliaasti ja toivoi hyvää sanaa edelleen.
Ajan myötä Iiris alkoi kukoistaa poskiin nousi heleä puna, pitkä letti tuuheutui ja koko olemus vahvistui. Samaan aikaan Anja kuihtui kädet roikkuivat kuin kuivunut koivunoksa, jalat eivät kantaneet ja selkä jäi ikuisesti kumaraan. Lopulta hän makasi yksin mökissään voipuneena ja kutsui apua.
Helmi ja Aino yrittivät estää:
Älä mene! Anja on oikea noita, hänen mökissään tapahtuu vain pahaa!
Iiris vastasi:
Älkää huolehtiko, aamu on iltaa viisaampi.
Varhain aamulla Iiris pukeutui puhtaaseen mekkonsa, pesi kasvot kirkasvetisellä kaivovedellä ja pakkasi koriin villikukkia, omenoita, hunajaa ja yrttejä tervehtimislahjaksi. Siskot ällistyivät:
Voi, kuinka kaunis sinusta onkaan tullut! Oletko sinä meidän Iiris ollenkaan?
Iiris lähti vanhan noidan mökkiä kohti. Vain tarttui mökin porttiin, mutta portti pamahti kiinni eikä avatuksi saanut.
Anja-mummo! Avaa portti, en pääse tervehtimään sinua!
Samalla mökistä kuului jokaista ääntä: oven takaa rääkyi kuin aasi, haukkui ja ammui yhtaikaa. Rautahella kolisi kummallisesti ja ikkunasta lehahti mustia variksia. Koko mökki näytti huojuvan.
Kyläläiset kerääntyivät tielle katsomaan ikinä eivät olleet moista nähneet, kylläpä pelotti! Iiris pyysi vielä portin takaa:
Anja-mummo! Kaikki hyvin? Toisin sinulle mehiläishunajaa, puutarhan omenoita ja yrttinipun.
Lopulta Iiris nosti koriportin yli lahjansa pihalle. Siinä vaiheessa mökin piipusta alkoi tupruta mustaa savua, niin sakeaa, ettei edes tulipalossa moista nähty. Varikset lensivät ties minne, ja koko mökki musteni kuin hiiltyen.
Yhtäkkiä pilven raosta pilkahti kirkas auringonsäde ja kuin taikaiskusta savu haihtui. Anjan mökin paikalle jäi vain tuhkapisara, sammunut kokonaan.
Kaikki kyläläiset ymmärsivät:
Se oli Kieppavan oma pahantahto, joka hänet tuhosi! Yrittipä vaikka mitä Iirikselle, mutta hyvä sydän ja lempeys veivät voiton!
Siitä päivästä lähtien Iiris muuttui entistäkin kauniimmaksi, ja pian löytyi kosija saman kylän tutusta perheestä. He elivät sopuisasti ja onnellisesti eikä toraa kuulunut.
Helmi ja Aino iloitsivat ja väki kävi Iiriksen luona yhä neuvoa hakemassa. Sitä paikkaa, missä Anjan mökki oli ollut ja mihin Iiris oli lahjakorin jättänyt, kasvoi pian villivattupusikko. Marjaa riitti yli tarpeen ja koko kylä oppi nauttimaan sen antimista niin että paikka alettiin kutsua nimellä Vattulampi.
Näin hyväsydämisen Iiriksen tarina kiersi suusta suuhun, ja Vattulammen väki sai iloita pitkään hänen avustaan.
