Melkein kaksi vuotta sitten kuulin mieheltäni sanat, joita en koskaan unohda. Hän sanoi: “Elät niin ennalta-arvattavasti, että olen kyllästynyt sinuun.” Vaikka Matti piti elämäämme tylsänä, minä nautin siitä täysin siemauksin. Heräsin aikaisin aamulla, söin ruisleipäni, venyttelin vähän ja pukeuduin töihin. Ensimmäisenä laitoin Matille eväät, koska hän lähti ennen minua, ja samalla pakkasin omat evääni. Meillä syötiin kaikki ateriat kotona; rasioihin meni lounaat kummallekin mukaan. Illalla kävin Stockalla, sitten laitoin ruokaa, vähän siivosin ja pesin pyykkiä. Ja illan viimeiseksi ohjelmanumeroksi katsottiin joku leffa Areenasta ja mentiin nukkumaan.
Olin varma, että tämä oli oikea tapa elää. Kaikki oli kohdillaan: Matti oli hoidettu ja hyvin ravittu, koti siisti ja tunnelmallinen. Mitä enempää sitä voisi toivoa? Joka lauantai siivottiin koko asunto, leivoin jotain makeaa ja kokkasin jotain spessua. Iltaisin kutsuttiin ystäviä kylään tai käytiin ulkona. Sunnuntaisin mentiin vuorotellen minun ja Matin vanhempien luo, oltiin puolet päivästä siellä ja puolet tuolla. Autettiin pihatöissä, kahviteltiin ja nautittiin yhdessäolosta.
Illalla sitten vaan rentouduttiin kaksin. Meillä ei koskaan riidelty tai huudettu, ilmapiiri oli kuin suomalaisessa metsässä hiljaista ja rauhallista. Mutta. Eräänä päivänä Matti pamautti ilmoille, että minuun oli kyllästynyt. Hän saarnasi monta tuntia siitä, miten onneton hän oli ja kuinka hänen kaverinsa elävät “oikeaa elämää”: bileet, extreme-urheilua, yllätyksiä! Ei niin kuin meillä, kun ei edes tapella. Sillä kertaa Matti marssi ovesta ulos kuin viimeistä päivää.
Olin ihan tyytyväinen arkeemme enkä halunnut muuttaa mitään. Mutta, koska rakastin Mattia, päätin tehdä mitä vain vaikka muuttua itse. Ensin pistin vaatekaapin uusiksi. Sinne meni vanha perusmekko ja tilalle shoppailin uusia vaatteita kaikilla niillä euroilla, jotka olin säästänyt mökkiä varten. Leikkautin hiukseni lyhyiksi ja värjäsin siniseksi. Päätin, että tylsää minusta ei enää tule. Etsin myös uuden työn: hyppäsin konttorilta juhla-alalle. Pian pääsin kokemaan suomalaisia hullutteluja, joita en tiennyt olevan edes olemassa.
Viikon päästä Matti palasi kotiin ja sai melkein kahvit väärään kurkkuun. Siitä hetkestä alkaen vannoin, että elämä muuttuu, eikä mikään olisi niin kuin ennen. Ja niin siinä kävi: tuskin oltiin kotona lainkaan. Jatkuvaa menoa ja meininkiä, uutta seuraa koko ajan. Iltaisin mentiin baariin, klubille, ravintolaan, kotibileisiin, vaikka mihin. Välillä hajottiin telttailemaan, fillaroitiin pitkin Helsinkiä tai melottiin. Viikonloppuna voitiin lähteä vaikka Turkuun ihan huvin vuoksi.
Pari kuukautta uudella elämäntyylillä, ja Matti alkoi yhtäkkiä puhua kodin rauhasta ja kaipuusta siihen, että joku keittäisi perunat, paistaisi karjalanpiirakat ja paistaisi pullaa. Minulla ei ollut enää hetkeäkään aikaa hellan ääressä. Olin niin muuttunut, ettei seura enää ollut se, mitä Matti janosi.
Viikon päästä Matti sitten ilmoitti, ettei jaksa tällaista elämää enää. Hän tahtoi palata “vanhaan hyvään aikaan”: koti-iltoihin, möhöämiseen ja vanhempien luona vierailuun. Hän halusi, että pöydässä olisi tuoretta ruokaa ja viikonloppuisin pääsisi puhumaan koko suvun läpi.
Mutta minä huomasin, ettei minua enää kiinnostanut. Olin onnistunut kasvamaan aikuisen roolini ulkopuolelle, eikä paluuta turvalliseen arkeen enää huvittanut tehdä. Viihdyin tässä vauhdikkaassa elämässä, vaikka olihan se aiempikin ollut ihan kivaa. Tällä kertaa, kun Matti ehdotti paluuta vanhaan, syntyikin kunnon draama.
Siinä sitten lautaset lensi, naapurin Kirsti kolkutteli oveen ja poliisitkin kävivät tarkistamassa, joko suomalainen arki on unohtunut kokonaan. Matti lähti kamojensa kanssa äitinsä luo. Luulen, että hän kuvittelee palaavansa jonain päivänä ja löytävänsä minut vanhana tutuna Annikkina leipomasta pullaa. Mutta piisaa jo. Me ei olla mitään Aki Kaurismäen elokuvan hahmoja, että tässä vaan vaihdetaan roolia hetkessä. Kun Matti palaa, pöydällä on eropaperit ja lappu: minäkin olen kyllästynyt, enkä aio enää elää näin.
