Aino, kuului anopin ääni eteisestä. Olin juuri puhelimessa, ja hätkähdin ääntä. Istut siellä niin kuin ennenkin, mutisi anoppi tyytymättömästi. Jatkoin puhumista ja koetin olla välittämättä. Sinä vain höpötät ja höpötät, olisit voinut tehdä pojalleni ruokaa, jatkoi hän.
Hiljaisuus, sanoin puhelimeen, mutta jatkoin asiani loppuun. Katsokaa nyt, juuri tuolla tavalla! Anoppi marssi ulos ovesta. Suljin lopulta puhelimen ja puhalsin syvään ulos. Olin väsynyt tähän kaikkeen. Viime vuonna maksoimme vihdoin pois lainamme. Meillä oli yksiön kokoinen asunto, mutta keittiö oli tilava ja parvekekin löytyi. Nyt uskalsimme alkaa haaveilla perheenlisäyksestä. Työskentelin etänä kotoa käsin; mieheni tiesi, ettei se ollut niin helppoa kuin miltä se vaikutti. Anopista taas tuntui, etten oikeasti tekisi mitään.
Mieheni Lauri ja hänen vanhempansa asuvat maalla Kainuussa, eikä siellä tullut käytyä usein. Naapuri oli jo pitkään houkutellut heitä myymään talonsa, koska halusi laajentaa tonttiaan. Sattui sitten, että Laurin asunnon viereen tuli uusi asunto myyntiin Oulussa. Anoppi, joka oli aikaisemmin ollut ehdottomasti kaupunkiasumista vastaan, muutti yhtäkkiä mieltään ja myi talon. Laurin isä jatkoi töissä, mutta äiti oli juuri jäänyt eläkkeelle. Hän tylsistyi yksin kylällä, mutta nyt Aino oli naapurissa. Anoppi ei vain ymmärtänyt, että minä todella työskentelin puhelimessa koko päivän en juorunnut tai surffannut netissä. Minulla oli kiireitä aamusta iltaan.
Niinpä joka aamu heti, kun Lauri oli lähtenyt töihin, anoppi hiippaili meille. Yritin aluksi selittää ja Lauri myös, mutta turhaan. Muutaman päivän päästä anoppi kolkutteli taas ovelle. Jossain vaiheessa emme enää avanneet ovea. Tein töitä oven takana ovikellon soidessa. Sitten anoppi alkoi huutaa, että soittaa poliisit, ennen kuin suostuin avaamaan oven. Emme Laurin kanssa tienneet, miten voisimme enää päästä tästä säännöllisestä tunkeilusta eroon. Homma ei voinut jatkua näin. Erään kerran anoppi jopa loukkaantui, mutta se kesti vain päivän.
Seuraavana aamuna hän oli taas ovella valmiina neuvojen ja loputtomien juttujensa kanssa. En jaksa enää, sanoin Laurille eräänä iltana. Hän ei kuuntele sua eikä minua. Ymmärrän kyllä. Mutta en tiedä, mitä tehdä. Vanhemmat päättivät itse myydä talon ja muuttaa tänne. Olisiko jotain askaretta, johon äitini voisi tarttua? Olen kyllä etsinyt vaikka mitä, mutta mitään ei vain tunnu löytyvän, vastasin, ja hetki oli hiljainen.
Paljonko meillä on säästöjä? Lauri kysyi yhtäkkiä. Katsotaan, mutta miksi? Meillä on nyt tämä yksiö, ja jos aiomme saada lapsen, tarvitsemme kyllä isomman kodin. Eikö meidän kannattaisi muuttaa isompaan? Isompaan? Ja toiseen kaupunginosaan? Niin, miksi enää odotetaan? Minä riemuitsin ja hyppäsin Laurin syliin. Seuraavana päivänä kuljin ympäri asuntoa odottaen jo malttamattomana, enkä edes hermostunut anopin seuraavasta käynnistä. Kahden viikon päästä yllätimme vanhemmat kertomalla muutosta.
Mitä te tarkoitatte? anoppi istahti tuolille. No hyvä on, lapset! Missä ne meidän lapsenlapset sitten nukkuvat? Laurin isä virnisti. Äiti, älä nyt! Me muutamme vain toiseen kaupunginosaan tässä Oulussa, ei toiseen kaupunkiin. Saat paljon uusia naapureita, ja me tullaan kylään, lupaili Lauri äidilleen.
Yllättävää kyllä, anoppi löysi nopeasti uusia ystäviä talosta. Me puolestaan aloitimme Laurin kanssa elämämme uuden vaiheen.
