Kun olin tavallinen työntekijä, puurtaen arjessa kuten kaikki muutkin vaatimattomalla palkalla, sukuni rakasti minua jostain syystä aivan erityisesti. Minut kutsuttiin jokaiseen sukujuhlaan, kaikkien apu oli automaattisesti saatavilla, jos sitä tarvitsin.
Sitten kyllästyin samaan kaavaan. Halusin rakentaa oman yrityksen tyhjästä, mutta minulla ei ollut siihen alkupääomaa. Vanhempani olivat kuolleet auto-onnettomuudessa, kun olin vasta 19-vuotias.
Tätiini olin kuitenkin pitänyt tiiviisti yhteyttä. Hän oli mennyt naimisiin hyvin toimeentulevan miehen kanssa. Luulin hetken, että hän avittaisi minua alkuun. Olin väärässä.
Täti painotti sitä, miten riskialtista yrittäminen on Suomessa, eikä halunnut sijoittaa euroakaan yritykseeni. En syytä häntä jos olisin ollut hänen kengissään, ehkä olisin tehnyt samoin. Ymmärsin hänen päätöksensä, enkä ollut katkera. En halunnut mennä pankkiin pyytämään lainaa, sillä korot ovat tunnetusti korkeita ja minun tilanteessani mahdottomia.
Säästin kaikesta, jopa ruoasta, ja painoin lisätöitä saadakseni kokoon sen verran, että voisin toteuttaa unelmani.
Vähitellen ajatukseni kirkastuivat. Tiesin tarkkaan, millaisen firman halusin, mitä se vaatisi ja minkä verran rahaa tarvitsisin. Lupasin itselleni, etten peräänny askeltakaan. Olin haaveillut omasta yrityksestä siitä asti kun olin lapsi, ja vihdoin minulla oli mahdollisuus siihen. Sattui vain, kun täti pilkkasi minua. Joka kerta kun astuin huoneeseen, hän nauroi, heilautti kättään ja sanoi:
No niin, meidän suuri liikenainen saapui. Kunnia istua samaan pöytään menestyjän kanssa!
Kun lopulta onnistuin perustamaan oman toimistoni Helsingissä, kaikki sukulaiseni, täti erityisesti, vetäytyivät hiljalleen kauemmaksi. En lannistunut. Päinvastoin olin entistä päättäväisempi. Vuoden ja puolen päästä minulla oli useampi sivutoimipiste eri puolilla kaupunkia.
Tuolloin täti soitti. Hänen poikansa pääsi opiskelemaan Aalto-yliopistoon ja tarvitsi taloudellista tukea ja asuntoa. Täti oli jo siinä vaiheessa eronnut ja kamppaili pärjätäkseen edes perustarpeiden edessä. Silloin hän muisti minut.
Kieltäydyin auttamasta. Olin suunnittelemassa laajennusta muihin Suomen kaupunkeihin, ja kaikki varani menivät uusiin toimistoihin, eikä tädin poika ollut listani kärjessä. Täti katkeroitui ja katkaisi välit kanssani kokonaan vaikka ei ollut muutenkaan ottanut yhteyttä pitkiin aikoihin.
Nyt yritykseni sivutoimistot menestyvät ympäri Suomen. Liiketoiminta kasvaa päivä päivältä, ja tädin poika istuu edelleen äitinsä riesana. Kukaan muu suvustani ei halua ottaa vastuuta hänen avustamisestaan täti nimittäin onnistui vieraannuttamaan heistäkin kaikki.
