Kirjoitan tätä muistellen aikoja, kun pesukone pyöri hiljaisessa yössä. Silloin, kauan sitten, kello oli jo lähes kaksi aamuyöllä. Talo oli tyyni, mutta pääni sisällä myrskysi. Ajatukset kohisivat hurjapäisesti.
Olin silloin 41-vuotias. Oli kaksi poikaa toinen jo viidentoista, toinen kahdentoista. Työskentelin kirjanpitäjänä Helsingissä. Elämäni oli aina ollut huolellisesti järjestyksessä listoja, laskelmia, aikatauluja. Siinä olin turvassa, siinä tunsin olevani kotonani.
Olen aina uskonut, että perhe menee kaiken edelle.
Erityisesti siskoni.
Hän oli minua nuorempi, aina se herkempi. Vanhempamme suojelivat häntä enemmän, antoivat hänen selvitä helpommin elämän tuulissa. Kun hän erosi kolme vuotta sitten, olin ensimmäinen, joka avasi oven.
Tule meille, kunnes asiat järjestyvät.
Niin se alkoi.
Aluksi sen piti olla lyhytaikaista.
Sitten viikot vierivät kuukausiksi.
Kuukaudesta tuli vuosia.
Siskolla ei ollut rahaa, ei työtä, eikä paikkaa mihin mennä. Minä laitoin ruoan kaikille. Pesin vaatteet. Maksoin laskut, ruuat, kaiken.
Mieheni, Tapio, huokaili toisinaan, muttei koskaan sanonut mitään ikävää.
Onhan hän kuitenkin sinun siskosi.
Toistin samaa itselleni.
Pikku hiljaa aloin panna merkille pieniä asioita.
Hiljaisia supatuksia keittiössä, kun astuin sisään.
Naurua olohuoneessa, joka lakkasi minut nähdessäni.
Tapion puhelin, joka lojui näyttö alaspäin.
Eräänä iltana palasin kotiin aikaisemmin päätäni särki töissä.
Talo oli oudon hiljainen.
Astuin olohuoneeseen.
Siellä he olivat.
Eivät tehneet mitään maailmaa mullistavaa. Istuskelivat sohvalla. Lähellä toisiaan. Liian lähellä. Siskoni käsi Tapion käden päällä.
Jähmetyin.
He myös.
Mitä täällä tapahtuu? kysyin.
Tapio vetäisi kätensä nopeasti pois.
Ei mitään.
Siskoni, Anniina, hymyili hermostuneesti.
Juteltiin vain.
Mistä?
Hiljaista.
Sydämeni jyskytti niin kovaa, että tuntui kuin olisin kuullut sen koko talossa.
Kuinka kauan? kuiskasin.
Mikä kuinka kauan? Tapio vastasi.
Katsoin Anniinaa.
Hän laski katseensa.
Sanoi hiljaa:
Ei se ole sitä, mitä kuvittelet.
Naurahdin katkerasti.
Maailman suosituin valhe.
Silloin Tapio hermostui.
Sä aina liioittelet.
Aivan kuin minä olisin ollut se ongelma.
Aivan kuin minä olisin hajottanut kaiken.
Nousin ylös. Menin Anniinan huoneen ovelle ja avasin sen.
Pakkaa tavarasi.
Hän katsoi minua järkyttyneenä.
Minne menisin?
En tiedä.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Olen kuitenkin sun sisko.
Siksi tämä juuri sattuu.
Nyt Anniina on vanhempiemme luona Joensuussa. Äiti ei puhu minulle. Sanoi puhelimessa vain yhden lauseen:
Miten pystyit ajamaan siskosi pois?
Ja minä istuin pesukoneen äärellä, pimeässä yössä ja mietin…
Onko pahempi menettää sisko,
vai teeskennellä, ettei näe totuutta?
