Kirjoitan tätä, kun pyykinpesukone pyörii hiljaa taustalla. Kello lähentelee jo kahta yöllä. Talo on hiljainen, mutta pääni sisällä myrskyää. Aivan kuin menneet vuodet olisi painuneet yhteen hetkeen.
Olen nyt neljäkymmentäyksi. Minulla on kaksi poikaa, viisitoista- ja kaksitoistavuotiaat. Työskentelin aikanaan kirjanpitäjänä Helsingissä. Elämäni oli hyvin järjestyksessä listoja, laskelmia, aikatauluja. Sellaiseen voin aina luottaa. Olen aina uskonut, että perhe menee kaiken muun edelle.
Erityisesti pikkusisko. Hän, Sanni, oli se herkempi lapsi meistä kahdesta. Vanhempamme varjelivat häntä enemmän. Kun hänen avioliittonsa päättyi kolme vuotta sitten, avasin heti ovemme hänelle.
“Tule tänne meille, kunnes saat jalat alle.”
Näin kaikki alkoi. Aluksi se oli vain väliaikaista. Sitten siitä tuli kuukausi. Vuosi. Sannilla ei ollut rahaa, töitä eikä paikkaa minne mennä. Minä laitoin ruokaa meille kaikille, pesin pyykit, maksoin laskut. Mieheni huokaili joskus, muttei sanonut mitään.
“Onhan hän sentään siskosi.”
Sanoin sen myös itselleni.
Mutta vähitellen aloin huomata pieniä asioita. Hiljainen kuiskailu keittiössä, kun astuin huoneeseen. Naurua olohuoneessa, joka lakkasi, kun tulin paikalle. Mieheni puhelin, aina näyttö alaspäin pöydällä.
Eräänä iltana tulin kotiin aikaisemmin töistä oli pää kipeä. Talo oli omituisen hiljainen. Astuin olohuoneeseen. He istuivat sohvalla, vieri vieressä. Sannin käsi oli mieheni kädellä. Jähmetyin paikoilleni. He pysähtyivät myös.
“Mitä täällä tapahtuu?” sanoin.
Mies veti nopean käden pois. “Ei mitään.”
Sanni hymyili hermostuneena. “Juteltiin vaan.”
“Mistä muka?”
Hiljaisuus. Sydämeni hakkasi niin, että korvissa soi.
“Kauanko?” kuiskasin.
“Mikä kauanko?” mies vastasi nopeasti.
Katsoin Sanniin. Hän painoi katseensa alas.
Seurasi hiljainen lause: “Tämä ei ole sitä, mitä luulet.”
Naurahdin lyhyesti, ontosti.
“Se on maailman vanhin valhe.”
Silloin mieheni ärähti. “Sinä vaan liioittelet taas.”
Yhtäkkiä tuntui, että minä olin se ongelma, minä hajotin kaiken.
Nousin ylös ja menin Sannin huoneen ovelle.
“Pakkaa tavarasi.”
Hän katsoi minua pelokkaana.
“Minne menisin?”
“En tiedä.”
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
“Olenhan minä sinun siskosi.”
“Juuri siksi tämä sattuu.”
Nyt Sanni on vanhempiemme luona Espoossa. Äitini ei puhu minulle enää. Sanoi puhelimessa vain yhden lauseen:
“Miten saatoit hylätä oman siskosi?”
Istun tässä, kuuntelen pesukoneen tasaista hurinaa ja mietin vieläkin…
Onko pahempaa menettää sisko vai teeskennellä, ettei näe totuutta? Aamuyö on aina rehellinen. Siinä hetkessä, kun pesukone lopulta vaimenee ja ikkunoissa kajastaa harmaa hämärä, huomaan, että on olemassa kipua, jolle ei voi antaa nimeä. Ei ole voittoa tai häviötä vain kylmä, helisevä totuus. Perhe on kuin villasukka, johon kertyy reikiä huomaamatta. Se lämmittää, mutta kun siihen syntyy repeämä, kylmä hiipii sisään.
Astelen hiljaa poikien huoneen ovelle. He nukkuvat rauhallisina, hengitys tasaisena, ja ajattelen: kaikki, mitä tein, tein heitä varten. En voi ommella menneisyyttä ehjäksi, en enää yrittää olla kaiken liima.
Palaan keittiöön, avaan ikkunan ja annan viileän ilman tulla sisään. Nostan kämmenen pöydälle, siihen missä kerran oli siskon käsi, miehen käsi. Ehkä jonain päivänä voin antaa anteeksi heille, kenties itsellenikin. Juuri nyt riittää, että hengitän tämän yön loppuun. Aamu tulee aina, ja sen mukana uusi järjestys. Ainakin yksi, jonka voin itse valita.
Kun ensimmäinen lintu laulaa pihapuussa, tunnen, kuinka jokin sisälläni rauhoittuu ei siksi, että mikään olisi ratkennut, vaan koska uskalsin viimein katsoa totuutta silmiin. Siinä, pesukoneen vielä lämpimässä vaatteessa, on vähän armoa, vähän toivoa. Siihen minä tartun.
