Minulla on ystäviä, joita kutsun säästäväisiksi. He tinkivät lähes kaikesta: ruoasta, vaatteista, ihan kaikesta. Eivät he köyhiä ole, päinvastoin heillä on aina euroja taskussa, ja voisivat ostaa melkein mitä tahansa.
Käyn heidän luonaan vain, jos on joku erityinen tilaisuus. Muulloin soittelemme vain. Kerran, noin kuukausi sitten, kaverini kutsuivat minut syntymäpäiville. Menin ja palasin kotiin nälkäisenä.
Aamulla pakkasin lahjan laukkuun ja lähdin töihin. Neljältä iltapäivällä ystäväni kutsuivat minut juhliin. Niinpä lounaaksi join vain kahvia ja söin kaksi pikkuleipää. Jätin oikean ruoan väliin, koska ajattelin syöväni kunnolla juhlissa.
Yleensä saavuin ystävilleni vähän etuajassa. Ojensin lahjan, toivotin onnea ja terveyttä. Vitsillä sanoin, että maha kurnii olen tahallani jättänyt syömättä. Ja ystävä hymyili: kaikki on valmista!
Meitä oli yhteensä kahdeksan, mukaan lukien isännät. Kun astuimme olohuoneeseen, siellä ei ollutkaan pöytää, vain pieni sohva. Tajusin, että kyseessä oli jonkin sortin seisovapöytä. Ei tuoleja, kaikki yrittivät tunkea samalle sohvankulmaan. Olisihan se ollut mukavaa istua pöydän ääressä rankan työpäivän päätteeksi, mutta tämä oli unimaailman seisova pöytä.
Yksi meistä rakensi pienen, pyöreän tarjoilupöydän. Sillä hetkellä harmittelin, että lounaaksi oli mennyt vain ne kaksi pikkuleipää. Pöydällä oli pieniä lautasia laskin siivut (enkä häpeä sitä yhtään): kahdeksan siivua savukinkkua (josta pidän), kahdeksan siivua lihaa, kahdeksan juustosiivua. Tomaatit ja kurkutkin oli viipaloitu, tasan kahdeksan kappaletta kumpaakin. Kaikki hyvin ohuita, mutta kauniisti aseteltuja. Oli myös kaksi minikokoista kulhollista salaattia. Hedelmätkin olid tarkkaan mitoitettu: jokaiselle jotakin pientä. Koko runsaan tarjoilun kruunasi yksi pullo viiniä. Syökää ja juokaa, hyvät vieraat.
Pureskelin siinä ohutta kinkunsiivua ja juustoa, maha silti murisi. En edes uskaltanut ottaa lasillista viiniä ilman naposteltavaa. Ystäväni lupasi: Tuonpa jotakin lämmintä. Ajattelin, että vihdoinkin kunnon ruokaa! Talon emäntä toi kuumana hämyisissä unissani lautasen, jossa oli pieni keko paistettuja perunoita ja yksi paistettu kanan koipireisi. Kukin vain yksi! Oli se hassua. Onneksi kakku oli sentään oikean kokoinen.
Tunnelma oli mainio, nauroimme paljon. Silti, reilun tunnin päästä lähdin kotiin ja nälkä oli kova kuin kevättalvella. Matkalla pysähdyin R-kioskille ja ostin evästä. Kotona laitoin kunnon iltapalan.
Näin ystäväni säästivät juhlavieraiden ruoasta ja juomasta. Mutta miksi pyytää ihmisiä syntymäpäiville, jos ei aio tai halua kestitä heitä kunnolla? Tuntui kuin koko ilta olisi ollut outoa sumua kaikki annokset mitattu uniinkin tarkkuudella, kaikki liikkui hidastetusti, ja nälkä kolisi yhä vatsan pohjalla.
