Onhan siinä jotain perää, että mitä kauemmin pariskunta seurustelee ennen avioliittoa, sitä haastavampia heidän aviovuodet ovat…
Eräs pari oli ollut yhdessä jo seitsemän vuotta, kun lopulta päättivät mennä naimisiin. Koko tämän ajan he eivät olleet viettäneet yhtäkään kokonaista päivää yhdessä saman katon alla molemmat nauttivat omasta tilastaan ja ajastaan. Yllättävä raskaus kuitenkin sai heidät päättämään avioliitosta.
Alussa yhteiselo tuntui jännittävältä molempien mielestä. Ensin he remontoivat pientä asuntoaan Helsingin Lauttasaaressa, tytön mummo muutti tytön vanhempien luo, mikä vapautti tilaa nuorelle parille. Sitten oli yhteisiä ostosreissuja Ikeaan ja Kodin1:een, kalusteita ja kodintavaroita hankkimassa… Kun kaikki oli valmista, nuori pari alkoi tuntea outoa levottomuutta istuessaan kahdestaan saman katon alla, neljän seinän sisällä.
Mies pyysi yhä useammin, saisiko lähteä tuopille kavereiden kanssa, ja vaimo oli lähinnä helpottunut, kun sai olla itsekin rauhassa. Jossain vaiheessa tästä tuli arkea, eikä se tuntunut kummastakaan pahalta. Kuten edelliset seitsemän vuotta, he näkivät toisiaan oikeastaan vasta myöhään illalla kotona.
Kun lapsen syntymä alkoi lähestyä, miehen mieli kävi yhä alakuloisemmaksi päivä päivältä. Nainen ei juuri kiinnittänyt tähän huomiota, kunnes eräänä päivänä täysin tuntematon nainen soitti ja ilmoitti, että hänen miehensä muuttaa tämän luo. Ja niin todella kävikin mies oli pakannut tavaransa ja lähtenyt sillä aikaa, kun vaimo oli neuvolakäynnillä.
Raastavinta tässä kaikessa oli se, ettei mies jaksanut edes selittää asiaa raskaana olevalle vaimolleen, vaan pelkäsi vain. Hän ei myöskään koskaan ilmestynyt käräjäoikeuden avioerokuulusteluun… Nainen teki kaikkensa, ettei miehen nimeä tulisi mainituksi lapsen syntymätodistukseen näin hän sai kirjoittaa isän kohdalle pelkän viivan. Kaikki järjestyi varsin nopeasti sukulaisten kautta.
Nainen synnytti vahvan ja terveen pojan. Poika oli suuri ja hymykuopat koristivat hänen poskiaan. Heti, kun nainen näki esikoisensa, hän rauhoittui ja unohti entisen rakkaansa ja ystävänsä aiheuttama haavan. Hänen vanhempansa auttoivat tyttöään pojan kasvattamisessa. Uusia miessuhteita nainen ei osannut enää edes kuvitella; sydämen haava tuntui parantumattomalta.
Kun poika täytti kolme vuotta, ovikello soi. Nainen odotti äitinsä tulevan hoitamaan lasta, joten hän avasi oven vilkuilematta kuka oli tulossa. Ovikynnyksellä seisoi hänen entinen aviomiehensä kourassaan valtava kimppu punaisia ruusuja, joita nainen oli aina rakastanut, ja iso kilpa-autolelu, ensimmäinen lahja pojalle kolmeen vuoteen.
Nainen katsoi ex-miestään hetken hiljaa. Mies sanoi:
Olen pahoillani… Teen mitä ikinä haluat…
Kuvitteletko oikeasti, että voisin antaa anteeksi nyt? Siitä on jo niin monta vuotta…
Poika kipitti eteiseen.
En. Äläkä tule enää koskaan meille. Me olemme oppineet elämään ilman sinua ja olemme pärjänneet, emmekä tarvitse sinua…
Naisen sydämeen ei enää sattunut. Kaikki kauna oli kadonnut vuosien varrella, jäljellä oli vain sääli miestä kohtaan, joka oli menettänyt poikansa.
