Koko elämäni uskoin siihen, että jos omistan oman asunnon, kaikki loksahtaa paikoilleen. Näin minut kasvatettiin että naisella pitää olla turvaa, katto pään päällä, jotain omaa. Lapsuuteni meni vuokralla, muutimme usein, kuulin äitini riitelevän vuokranantajien kanssa ja lupasin itselleni, että oma lapseni ei joutuisi elämään niin.
Kun menin naimisiin, päätimme vaimoni kanssa ottaa asuntolainan. Se pelotti, mutta silloin korot tuntuivat siedettäviltä, ja olimme nuoria ja varmoja itsestämme. Allekirjoitimme paperit kädet täristen, mutta täynnä toivoa. Ostimme pienen kaksion Helsingin Itä-Pasilasta. Hissittä, mutta se oli meidän.
Ensimmäiset kuukaudet olivat kuin juhlaa. Maalasimme seiniä omin käsin, kokosimme kalusteita myöhään yöhön, nukuimme patjalla lattialla. Olin onnellinen. Sitten alkoivat lainanlyhennykset. Joka kuukausi sama päivä muuttui painajaiseksi. Aloin laskea päiviä, tarkistaa jokaista senttiä, hermoilla, riittävätkö rahat.
Tein kahta työtä päivisin toimistolla, iltaisin otin vastaan tilauksia netissä. Vaimoni teki myös ylitöitä. Näimme toisiamme tuskin ollenkaan. Lapsemme oli enemmän mummolassa kuin kotona. Olin varma, että tämä on vain väliaikaista, että muutaman vuoden kun jaksamme puristaa, helpottaa.
Mutta stressi alkoi syödä meitä. Minusta tuli hermostunut ja äkkipikainen. Aina pelkäsin, että menetämme kaiken. Kun jääkaappi hajosi, panikoin kuin maailma olisi loppunut. Ei siksi, että se olisi ollut iso asia, vaan koska tuntui, ettei meillä ollut varaa virheisiin.
Kaikkein pahin hetki tuli, kun lapseni kerran sanoi, että olen aina väsynyt. Kuulin sen ohimennen, kun hän jutteli mummonsa kanssa. Oli sanonut, ettei isä juurikaan naura ja aina kiirehtii. Ne sanat pysäyttivät minut tehokkaammin kuin mikään lasku.
Istuin yksin keittiössä, kämpässä, jonka eteen olin taistellut kaikin voimin. Katselin seiniä, kalusteita, uutta sohvaa. Kysyin itseltäni, miksi teen kaiken tämän. Turvan vuoksi. Rauhan vuoksi. Mutta kodistamme ei löytynyt kumpaakaan vain pelkoa.
Silloin ensimmäistä kertaa uskalsin ajatella, että ehkä olin tehnyt virheen. Ehkä olin tehnyt asunnosta tavoitteen ja perheestä välineen siihen. Kävimme pitkän keskustelun vaimoni kanssa. Olimme molemmat uupuneita. Tajusimme, että olimme muuttuneet kämppiksiksi, jotka tekevät töitä pankille.
Ratkaisu oli vaikea. Myimme asunnon. Maksoimme lainan pois. Rahaa jäi käteen vähemmän kuin kuvittelimme, mutta olimme velattomia. Palasimme vuokralle. Kun allekirjoitin vuokrasopimuksen, tunsin aluksi epäonnistumisen häpeää. Ikään kuin olisin myöntänyt, etten pärjännyt.
Kesti hetken hyväksyä se. Suomessa ihmisiltä kysytään usein, omistatko asunnon, aivan kuin se olisi ihmisen arvo. Minäkin ajattelin niin. Nyt tiedän, että se on harhaa.
Nyt meillä on vähemmän tavaraa, mutta enemmän aikaa. Iltaisin olemme rauhassa yhdessä. Käymme kävelyillä. Laitamme ruokaa yhdessä. Lapseni näkee minut taas hymyilemässä. Ja olen ymmärtänyt tärkeän asian koti ei ole kiinteistötodistus. Koti on se tunnelma, jonka sisälleen luot.
En sano, että on väärin omistaa asunto. Sanon vain, ettei omaa itseään kannata hukata sen vuoksi. Mikään materia ei saa maksaa enemmän kuin oma terveys, parisuhde ja rauha.
Yritin pitkään saada varmuutta hinnalla millä hyvänsä. Lopulta ymmärsin, että suurin turva on olla yhdessä ilman jatkuvaa pelkoa. Kaikki muu on vain seiniä.
