Kuka tietää, mihin kohtaan elämänvirta kääntyy
Koko viime kuukauden ajan Eero oli ollut poissa tolaltaan, hiljainen ja ajatuksiinsa vaipunut. Vaimo, Kaisa, katseli miestään ja ajatteli:
Sairastunut se on, varmasti sairastunut. Kohta täyttää neljäkymmentäviisi, piti järjestää juhlat tunnelmallisessa kahvilassa. Pitää ottaa kädestä kiinni ja raahata terveyskeskukseen, Sehän on tuttu lääkäri minulle siellä. Testejä nyt vähintäänkin, ja mitä niitä muita sitten otetaan…
Huoliaan ja epäilyksiään Kaisa jakoi parhaalle ystävälleen, Sirpalle, joka pamautti suoraan:
Minun Jarmoni, kun rakastui ja alkoi pyöriä vieraan naisen kanssa, käyttäytyi myös ihan oudosti, oli kuin sairas.
Älä viitsi, Sirpa. Turha verrata Jarmoa ja Eeroa, Kaisa huitaisi kädellään vähätellen.
No, mitä vikaa siinä olisi miten Eerosi muka parempi on kuin minun Jarmo?
No ei olekaan, siinäpä se! Sinun Jarmo on komistus, naistenmies, huumorimies eikö niin? Mutta Eero, hänellä ei ole mitään läsnäolon taitoa, oli hiljainen ja arka. Minähän ehdotin hänelle itse avioliittoa nuorempana. Jos en olisi muuttanut hänen luokseen, olisi varmaan yhä sinkku.
Viime vuonna Sirpa oli saanut Jarmon kiinni toisen naisen kanssa. Kaisa oli silloin lohduttanut:
Anna sen olla elä omaa elämää, lakkaa itkemästä ja heitä se pettäjä pellolle.
Sirpa repäisi kunnolla: heitti Jarmon ulos, alkoi rampata baareissa, flirttaili miesten kanssa siellä sun täällä, leikkasi hiuksensakin lyhyeksi ja selitti kaikille: “uusin imago”. Kaisa katsoi kaveriaan kauhulla; tätä hän ei ollut tarkoittanut itsensä löytämisellä: olisi voinut käydä vaikka kursseilla, tanssimassa tai opiskella jotain uutta. Urheilla jotain sentapaista.
Jarmon Sirpa kuitenkin otti takaisin. Sitä Kaisa ei tajunnut.
Minä en Eeroani ikinä antaisi anteeksi, hän ajatteli.
Kaisalla ja Eerolla oli pitkä liitto takanaan: kohta kaksikymmentäkuusi vuotta yhdessä. Toisensa tunsivat läpikotaisin, elämä eletty rinnan, kaksi poikaa aikuisiksi kasvatettu. Kohta jo pitäisi odottaa rauhallista vanhuutta. Ei he nyt ihan vanhoja olleet miehen juhlavuosi oli kuitenkin tulossa, ja Kaisa oli jo puhunut sukulaisten kanssa; miehelleen aikoisi kertoa myöhemmin.
He menivät naimisiin juuri ennen valmistumistaan yliopistosta. Tutustuivat vaelluksella opiskelivat eri tiedekunnissa mutta asuivat samassa kaupungissa. Neljännellä vuosikurssilla oli yhteinen vaellus, ei kaikki opiskelijat tosin, mutta he kaksi. Istuttiin nuotiolla, ja Eerossa oli jotain ujoutta, johon Kaisa ensimmäisenä kiinnitti huomionsa. Aluksi ujostutti. Mutta siitä se lähti: ystävyys syveni huomaamatta, ja pian Kaisa jo paikkaili Eeron repeämiä paitoja.
Eero kantoi Kaisan rinkkaa, auttoi aina ja rakkaus kasvoi pikkuhiljaa. Kaisa otti ohjat käsiinsä: hän ensin tunnusti rakkautensa. Lopulta Eerokin uskalsi kuiskahtaa:
Kaisa, taidan minäkin olla sinuun rakastunut.
Niinkö? No sitten sinun pitää asua kanssani minä tuon tavarani ja käydään ilmoittamassa maistraattiin, eikä Eero vastustellut.
Niin Kaisa toi kamppeensa Eeron asuntoon, jossa tämä asui vanhan mummonsa kanssa. Iloisin uudesta tilanteesta oli Eeron isä, koska mummo, Hilkka, oli hänen äitinsä. Eeron äiti taas ei ollut puhunut anopilleen miesvuosiin. Häntä mummosta huolehtiminen ei kiinnostanut. Lepope Eero muutti mummon luo, kun tämä sairastui. Nyt Kaisa hoiti mummoa.
Eeropoika, Hilkka sanoi, Kaisa on kyllä mainio miniä, reipas ja pärjäävä, sellainen vaimo sinulle pitää olla. Kun naimisiin menette, kirjoitan asunnon teille. Sinä pidä Kaisasta kiinni.
He menivät naimisiin. Hilkka-mummo menehtyi pian sen jälkeen. Pojat syntyivät, ensin toinen, sitten toinen, ja nyt jo vanhin heistä on kaksikymmentäkolme ja nuorempi kaksikymmentäyksi. Kaisan ja Eeron elämä oli ollut rauhallista, lomareissuja tehtiin lapset olivat aina mukana. Mutta nyt Eero oli vieras itselleen. Ja eräänä päivänä Eero tokaisi:
Elämä on mennyt ohi, eikä me olla mitään ihmeellistä nähty, Kaisa.
Eero, miten voit puhua tuolla tavalla? Emmehän me ole lomia kotiin jääneet viettämään. Oltiin Lapissa, Turun saaristossa, Itämerellä, ajeltiin pitkin Pohjanmaan rannikkoa, käytiin jopa Virossa pariin otteeseen. Lapset kasvatettiin, pian tulee lapsenlapsiakin.
Ei siitä ole kyse, Eero huiskautti kädellään ja vaikeni, katsoi Kaisaa oudosti. Mutta Kaisa ei huomannut mitään.
Omissa ajatuksissaan hän eli.
Eero, pitäisikö pyytää sun juhliin Matti ja Raili? Ovat kuitenkin ystäviä, vaikka asuvat Helsingissä.
Minkä juhlan? Eero yllättyi.
Sun neljävitonen. Järjestetään juhlat kahvilassa.
Jaahas… Enpäs tiennyt, että olet jo päättänyt. jälleen se oudoksuva katse.
Nyt Kaisa istuu kolmatta tuntia yksin olohuoneen sohvalla, tuijottaa mattoa, kyyneleet ovat poissa.
En olisi koskaan uskonut, että minulle voisi näin käydä, hän henkäisee.
Eero tuli kotiin ajoissa, mihin nainen ei ollut tottunut enää viimeisen vuoden aikana. Viime aikoina mies oli töissä aina myöhään.
Moro, Eero tervehti, ja istui keittiöön, ei edes riisunut nahkatakkiaan.
Hei vain, ota nyt takki pois, pese kädet, mennään syömään, Kaisa sanoi totuttuun sävyyn.
Mutta Eero istui vain, pää painuksissa.
Kaisa, minä lähden, Eero sanoi matalalla äänellä.
Lähdetkö? Mihinkäs nyt lähdet? Ota nyt takki pois, et kai ole kipeä… Mennään vaikka lääkärille…
Eero nosti päänsä ja katsoi silmiin.
Olen täysin terve, ei se siitä ole kiinni… Ymmärräthän, olen rakastunut, olen jo toista vuotta nähnyt työkaveriani…
Löysit jonkun nuoren tytön, vai? Kaisa istahti ja kysyi jyrkästi.
Ei, ei nuorempi. Ei mikään kaunotar, mutta aito nainen…
Entä minä, mitä minä sitten olen, Eero?
Sinä… Sinä olet minun isäntäni, ja minä sun koira talutushihnassa. En osaa enää ottaa askeltakaan ilman sinun siunaustasi. Sinä päätät kaikesta meidän arjessa: pukeutumisesta, lomista, ruuista, kaikesta. Mistä ostetaan synttäritkin. Jopa futikseen et päästä, koska sinun mielestä se on turhaa, mutta minä tykkään siitä.
Mutta Eero, minä vain haluan hyvää meille, teen tämän kaiken sinun puolestasi… Kaisa aloitti, mutta Eero keskeytti.
Kaikki raha, minkä tienaan, annan sulle. Sä jaat minulle pikku summia tupakkaan ja kahviin. Kaisa, etkö tajua, miten tämä tuntuu miehestä? En voi mennä kollegoiden kanssa edes kaljalle, minulla ei ole omaa rahaa. Eero puhui hiljaa, mutta vakaasti.
Kaisa laskeutui hänen eteensä lattialle, etsi silmiä.
Eero, niinhän me aina on tehty. Jos haluat, voin antaa enemmän rahaa, voit käydä miesten kanssa kahvilla ja futiksessa, mennään yhdessä kaupoille, saat valita omat vaatteesi…
Eero katsoi Kaisaa pitkään.
Kaisa, et taida vieläkään ymmärtää, ääni nousi, ja Kaisaa hämmästytti. Minä haluan elää, hengittää vapaasti, päättää omista asioistani, syödä mitä haluan, elää itsekseni välillä. Sinä olet kaikkialla läsnä, et jätä mulle tilaa hengittää omana ihmisenä. Loppuisi nyt tämä holhoaminen. Sinä olet kuin huoltaja, minä kuin holhottava.
“Sallii minun olla mies…”
Jumalauta, Eero, onko se nainen sitten toisenlainen? vaimo kysyi kyynelten saattelemana.
On, hän on aito nainen, Eeron silmät kirkastuivat, kun hän puhui tästä toisesta. Hän antaa minun olla mies. Ymmärrätkö?
Kaisa ei ollut koskaan nähnyt miestään tällaisena. Se oli aivan kuin Eero olisi herännyt eloon Kaisa tiesi, että mies oli rakastunut. Kuten joskus kauan sitten.
Ei näin saisi olla, hän ajatteli. Meidän iässä, onhan tämä noloa. Mitä ihmisetkin ääneen hän sanoi: Eero, yhden ohimenevän ihastuksenko vuoksi rikot perheen? Mitä muut sanovat? Eero, mieti nyt, kaikkien mielestä meillä on täydellinen perhe.
Mitkä muut, Kaisa? Mikä täydellinen?
Kaisa tajusi, että Eero kapinoi hänen oma perheensä hajosi hänen silmiensä edessä, eikä hän voinut tehdä mitään. Kyyneleet virtasivat, mikä ei ollut hänen tapaistaan.
Kaisa, itketkö sinä? mies ihmetteli.
Kaisa tarttui mieheen, mutta Eero irrotti hänen kätensä päättäväisesti, meni makuuhuoneeseen, pakkasi tavaransa ja lähti kassi mukanaan ulos. Kaisa jäi hiljaisuuteen.
Enpä olisi uskonut, että kohtalo kääntyy näin: onnellisesta, naimisissa olevasta naisesta yksinäiseksi. Edessä häämöttää vanhuus, yksin…
Kaisa soitti Sirpalle. Hän tuli heti, halasi ja lohdutti.
Kaisa, ei meidän iässä mitään hätää. Muista, kun sinä neuvoit minua kursseille, nauramaan, elämään… Minun tapauksessani niistä ei ollut hyötyä, Jarmo tuli kuitenkin takaisin ja rakastaa missäs muuallakaan hän sellaisen löytäisi. Ehkä Eerokin palaa.
Vaikka Sirpa ei itse uskonut Eero oli erilainen, vakavampi, ei kevyt ja huumorimies kuten Jarmo.
Ei, Sirpa, Eero ei tule takaisin. Et tiedä, mitä hän sanoi minulle. Ei, et tunne Eeroa.
Kun ystävä lähti, Kaisa istui pitkään hiljaa. Enää ei ollut ketään josta pitää huolta, ei ketään jolle komentaa, eikä mitään tekemistä. Ehkä pitäisi tottua yksinäisyyteen. Tai ehkä elämässä tapahtuu vielä yllätyksiä. Kuka tietää, mihin kohtaan elämänvirta vielä kääntyy Ehkä hän vielä ajautuu toiselle rannalle.
