“Ei tämä ole minun lapseni, vaan täysi kopio ystävästäsi, mutta ei minusta!” huusi Ville.
“Mutta mehän teimme jo DNA-testin, senhän pitäisi riittää!” aneli Sanna.
“Voithan sinäkin väärentää testin, mistä minä tiedän?” väitti Ville.
“Mistä minä muka saisin rahaa sellaiseen?” vastasi Sanna.
“Entinen poikaystäväsi antoi sinulle rahat, jotta syyttäisit minua hänen lapsestaan.”
Villestä lähtenyt loukkaava syytös satutti Sannaa syvästi. Hän yritti selittää, että kaikki vauvat näyttävät aluksi samanlaisilta, mutta Ville ei halunnut kuunnella. Ville käski Sannan poistua eikä tulla takaisin sinä iltana, ja hän paiskasi oven kiinni.
Sanna istui lattialla vauva sylissään itkemässä ja tunsi olonsa täysin eksyneeksi. Hän yritti rauhoittaa poikaansa parhaansa mukaan, mutta kesti kauan ennen kuin lapsi viimein nukahti. Sanna tunsi itsensä avuttomaksi ja yksinäiseksi, joten hän soitti mummolleen, joka ehdotti, että Sanna kutsuisi ystävänsä pojan, Eeron, auttamaan muutossa.
Eero tuli ja auttoi Sannaa pakkaamaan tavaroita, purkamaan pinnasängyn ja valmistautumaan lähtöön. Sanna tarjosi kahvia, mutta Eero kieltäytyi kohteliaasti ja sanoi mieluummin juovansa kahvin mummon luona. Seuraavina päivinä Eero jatkoi Sannan tukemista, kuskasi häntä ja poikaa asioille ja oli seurana vaikeina hetkinä.
Kun he viettivät enemmän aikaa yhdessä, Sanna huomasi tuntevansa Eeroa kohtaan syvää kiintymystä. He läheistyivät, ja lopulta he menivät naimisiin. Myöhemmin Sanna synnytti tyttären, ja hänen poikansa varttui ja muistutti koko ajan enemmän biologista isäänsä.
Kun Ville näki poikansa uudelleen, hän ei voinut välttyä tuntemasta katumusta siitä, että hylkäsi lapsensa ja rikkoi heidän perheensä. Se oli kipeä oivallus, ja Ville toivoi sydämestään, että olisi tehnyt toisenlaisia valintoja menneisyydessä.
