Rakastettuni sukulaiset ovat kuin outoja lintuja, mikä tuntuu erityisen vahvasti unissani. Voin kerskailla muille, että he eivät ole koskaan tullut sekoittamaan päätä meidän perheasioihin eivätkä ole kohdelleet minua ikinä kuin vierasta päinvastoin, he ovat suhtautuneet minuun kuin olisin heidän oma olento, ja sitä arvostan todella. Silti minulla on oma valitukseni, sillä he pitävät lujasti kiinni siitä ajatuksesta, että jokainen voi selvitä kaikesta yksin, vaikka heillä on rahaa ja ovat saaneet suuren perinnön omilta sukulaisiltaan, kuin ukkonen metsässä, joka ei koskaan osu kohdalle.
Ymmärrän kyllä itsenäisyyden arvon, mutta en voi olla miettimättä, että heillä olisi varaa ojentaa auttava käsi kun kerran olemme yhä yksi perhe. Heillä on kaksi asuntoa Helsingissä, joita eivät käytä, koska ne odottelevat remonttia, mutta kun annoimme vihiä, että haluaisimme asua niissä, vastauksena oli pelkkää sumua. Tämän takia meidän perhe kulkee jatkuvasti kuin tuuli vuokralaisena asunnosta toiseen, eikä mikään tunnu pysyvältä.
Oma perheeni ei voi auttaa, sillä vanhempani asuvat jossain outojen järvien takana Kainuun maalaismaisemissa, eikä heillä ole kuin muutama euro taskussa. Säästäminen omaa kotia varten tuntuu yhtä mahdottomalta kuin napata taivaasta revontulet, kun nykyiset tulot riittävät vain vuokraan ja arjen pienimpiin tarpeisiin vapaa-aikaa tai säästöjä ei jää ollenkaan. Unessa tuntuu kuin rahat kuluisivat jo ennen kuin ne ovat tulleetkaan.
Yritin epätoivoisesti kertoa anopille, miten asuntomme vaihtuvat kuin unessa, miten lapset elävät tutinan keskellä, mutta hänen vastauksensa oli kuin jäätynyt järvi: hän syytti meitä liian pienistä lapsista ja totesi, että vastuulliset ihmiset laittavat kodin aina etusijalle. Sattui kuulla, miten hän työntää huoleni syrjään ja sysää syyn meille kuin peili, jossa näkyy vain omat kasvot.
Pohdin jatkuvasti sitä, miten pysyä väleissä heidän kanssaan ilman, että särjen lasiseinän, vaikka tuntuu, että he arvostavat enemmän omia tavaroitaan kuin lastenlasten hyvää. He kyllä hoitavat lapsia silloin tällöin, mutta tulevaisuuden suhteen tunnen itseni eksyneeksi sumuun kuinka rakentaa jotain kestävää heidän kanssaan, kun heidän mukavuutensa menee kaiken edelle?
Toisaalta tiedän, että he ovat jo vanhoja ehkä he tulevat tarvitsemaan apua joskus tulevaisuudessa, ja silloin kuulevat meidän oman tuulisen tarinamme. En tiedä, miten selviän tässä hämärässä, jakautuneena haluun pitää suhde hengissä ja pettymykseen siitä, ettei lastenlasten hyvinvointi tunnu koskettavan heidän sydäntään.
