Keskiviikko pihalla
Kolmannen rapun penkille oli jätetty tiukasti solmittu muovipussi, jonka päälle oli teipattu valkoinen lappu: “otetaan”. Eeva Karjalainen pysähtyi kauppakassinsa kanssa, aivan kuin joku olisi kutsunut häntä nimeltä. Pussi oli liian huolellinen ollakseen roskaa ja samalla liian vieras pihalle, jossa outo ei pysynyt kauan.
Eeva nousi portaan päälle tarkastellakseen pussia koskematta siihen. Sen sisällä näkyi pyöreitä, vielä lämpimiä pullia muoviin oli muodostunut huurretta. Alaovi kolahti, kun Viivi, viidennen asunnon nuori nainen, astui ulos kuulokkeet korvillaan ja hyytyi hänkin paikoilleen.
Onko tää joku ansa? Viivi riisui toisen kuulokkeen ja katsoi Eevaa kysyvästi.
Mistäpä minä tietäisin, Eeva kohautti olkapäitään. Ehkä joku unohti vahingossa.
Viivi hymähti ja tarkasteli rappukäytävän ikkunoita. Ensimmäisessä oli verhot vedetty, toisessa joku avasi ikkunaa varovasti. Piha eli omassa hiljaisessa varautuneisuudessaan kaikki kuulivat, mutta esittivät kuuroa.
Paikalle kiiruhti Lauri, kuriiri, joka asui mummon kanssa neljännessä asunnossa. Hänellä oli aina kiire, puhe lensi mennessään.
No niin, hyvä löytö, Lauri sanoi jo kurkistaessaan pussia.
Älä koske, Viivi sanoi terävästi. Ei sitä koskaan tiedä.
Lauri vetäytyi kuin polttavaa lieskaa päin.
Äh, älkää nyt. Onhan tossa lappukin.
Lappukin voi olla, Eeva mutisi ja itse hämmästyi, miten helposti epäilys lipsahti hänen huuliltaa. Hän ei halunnut epäillä ihmisiä, mutta piha oli opettanut: parempi olla varovainen kuin katua.
He viipyivät hetken, sitten jokainen löysi syyn lähteä. Viivi suuntasi roskiksille kuin olisi ollut tärkeä asia. Lauri heilautti hyvästit ja hävisi porttikäytävään. Eeva kapusi kotiinsa ja vilkaisi vielä porraskäytävän ikkunasta pussi oli yhä penkillä, kysymyksenä.
Illalla, kun Eeva vei roskat, pussi oli poissa. Jäljelle jäi vain teipin haalea raita ja Eeva tunsi pettymyksen pistoksen aivan kuin jotain tärkeää ei olisi tapahtunut.
Seuraavalla viikolla, taas keskiviikkona, pussi ilmestyi uudestaan. Ei penkille vaan rappukäytävän ikkunalaudalle, siihen kohtaan, jolle usein hylättiin tarpeeton hillopurkki tai mainos. Lappu oli tismalleen sama: “otetaan”. Eeva palasi lääkäristä väsyneenä, taskussaan lähete tutkimuksiin. Hän pysähtyi ja näki: pussissa oli piirakka, jaettu tarkasti kahdeksaan palaan, jokainen kääritty lautasliinaan.
Ikkunalaudalla seisoi jo kuudes asunnon naapuri, Sanna, kirjanpitäjä, jolla aina roikkui iso laukku olalla.
Näitkö tämän taas? Sanna puhui hiljaa, kuin kirkossa.
Näen, Eeva vastasi.
Entä jos nämä on jotain lahkon temppuja, Sanna mutristi, mutta silmissä kiilsi huoli.
Eeva olisi sanonut jotain rauhoittavaa, muttei löytänyt sanoja. Hän vain seisoi ja tuijotti piirakkaa, ja äkkiä ymmärsi: joku oli käyttänyt iltansa, vaivannut taikinan, lisännyt täytteet, leikannut täydellisesti, käärinyt jokaisen palan erikseen. Se oli liian inhimillistä ollakseen ansa.
Sanna nappasi nopeasti yhden palan ja kätki laukkuun.
Vien lapsille, hän sanoi ja kiirehti ylös.
Eeva jäi. Hänkin olisi voinut ottaa, mutta hänessä vanha tottumus nosti päätään: ei oteta, ellei tiedetä kenelle kiittää. Kiitos ilman osoitetta oli kuin kivuton sana.
Tunnin päästä, kun Eeva vei roskat, kaksi palaa oli jäljellä. Ikkunalaudalla seisoi Onni, kakkosrapun tuttu, se joka aina korjaili ovikellot ja sätti isännöitsijää.
No Eeva, taas hyväntekeväisyyttä tarjolla.
Ehkä joku vain leipoo, Eeva vastasi.
Leipoo ja vaikenee, Onni pudisteli päätään. Outoa. Mutta hyvää, ovat kertoneet.
Hän haukkasi palan arastelematta. Söi rauhallisesti, asiantuntijan ottein.
Omenaa ja kanelia, ei kaupasta, Onni totesi.
Eeva hymyili helpompaa nyt, vaikka iloa ei vielä ollutkaan.
Kolmas keskiviikko toi tuoreita rahkapullia. Ne olivat kenkälaatikossa, joka oli vuorattu leivinpaperilla. Lappu ei ollut enää valkoinen, vaan repäisty ruutuvihosta: “otetaan, ole hyvä”. Tuo “ole hyvä” kosketti Eevaa enemmän kuin koko leivonnainen.
Aamulla maitokauppaan mennessään Eeva näki laatikon vieressä pojan, kolmosrapun Oskarin. Hoikka, koulupuvussa, reppu selässä, Oskari tuijotti laatikkoa epäröiden.
Ota, Eeva sanoi.
Entä jos jos ei saakaan?
Lapuissa lukee, hän rohkaisi.
Oskari nappasi nopeasti pullan, työnsi taskuun, jonka tupsu nousi heti pullistuneena.
Kiitti, poika sanoi, ei Eevalle, vaan johonkin kaukaisuuteen, ja kiiruhti portaisiin.
Eeva jäi laatikolle. Hän valitsi yhden pullan ensi kertaa. Sormissa oli lämpöä. Hän asteli kotiin, laittoi veden kiehumaan ja otti lautasen. Pullan rahka oli makeaa, rusinat maistuivat. Eeva mietti makua vähemmän kuin sitä uutta olotilaa: kuin rappuun olisi muuttanut joku näkymätön, joka muistaa muut.
Samana iltana hississä vastaan tuli kahdeksannen asunnon Hilkka lääkepussi kädessä.
Otitko? Hilkka nyökkäsi alaspäin.
Otin, Eeva vastasi rehellisesti.
Niin minäkin. Hävetti, mutta mitäpä tässä. Eläke tiedät varmaan.
Eeva nyökkäsi. Hän tiesi. Ja siitä myöntämisestä hissi tuntui ahtaammalta, muttei ahdistavalta vaan kodikkaalta.
Neljättä keskiviikkoa Eeva jo odotti. Hän huomasi etsivänsä ikkunalautaa joka aamu kauppareissulla. Nyt laudalla oli uunipelti liinalla, lappu “otetaan”. Liinan alla oli pieniä, tuoreita unikonsiemen-sämpylöitä.
Viereen oli pysähtynyt Viivi sama, joka ekalla kerralla epäili ansaa. Nyt hän piteli hymyillen pullaa.
Ei tainnutkaan olla mikään lahko? Viivi naurahti.
Siltä ei vaikuta, Eeva vastasi.
Ajattelin, että tämä on sinun käsialaa sinähän aina huomaat kaikesta kaiken.
Minä osaan vain keittää teetä, Eeva naurahti hiljaa.
Kuka sitten?
Eeva kohautti taas olkiaan. Ja yhtäkkiä huomasi pitävänsä siitä, ettei tiedä. Se tuntui turvalliselta olla vaan vastaanottaja, ei velkaa kenellekään.
Mutta viidentenä keskiviikkona ikkunalauta oli tyhjä. Eeva sulki asuntonsa oven, asteli alas, tarkasti tavanomaisen paikan. Ei laatikkoa, ei pussia, vain pizzamainos ja hukattu lapasensa.
Hän jäi kuuntelemaan rappua. Ylhäällä kiroili joku puhelimeen, alhaalla kävi ovi. Pihalla penkki oli tyhjä. Sisällä nousi levottomuus ei herkuista, vaan siitä ihmisestä, joka niitä oli tuonut. Jos tämä oli lakannut, ehkä jotain oli sattunut.
Uraporin Onni seisoi ovenpielessä tupakoimassa “ei tupakointia” -kyltti suoraan pään päällä.
Ei ole tullut tänään, Onni totesi kysymättä.
Ei, Eeva nyökkäsi. Etkö tiedä, kuka tämän takana oli?
Mistäpä tietäisin, Onni tumppasi tupakan. Ehkä kyllästyi. Ehkä sairastui.
Tai Eeva jätti lauseen kesken.
Tai, Onni myönsi.
He seisoivat hetken hiljaa. Eeva muisti Hilkan lääkepussin, Oskarin rahkapullan kanssa, Sannan sanomassa “lapsille”. Jollekin tämä keskiviikko ei ollut vain makea yllätys.
Minä käyn Hilkan luona, Eeva sanoi. Kysyn, miten hän jaksaa.
Oikein, Onni nyökkäsi. Minä käyn katsomassa Markkua, eilen ovesta kuului huutoa ja sitten hiljeni.
Eeva nousi kahdeksanteen kerrokseen portaita, hissi kun jumitti taas kuten tavallista. Hän koputti Hilkan oveen. Hetkeen ei tapahtunut mitään.
Eeva? Hilkka oli kalpea, tukka pörrössä, yllään vanha kylpytakki. Mitä nyt?
Ihan vaan, Eeva änkytti. Voitko hyvin?
Hilkka nappasi katseen pois.
Verenpaine. Eilen tuli ambulanssi. Poika on töissä Lapissa, naapurikin matkustanut äidilleen. Olen yksin.
Eeva astui sisään, riisui saappaat ja laski kauppakassin tuolille. Asunto tuoksui lääkkeiltä ja vähän happamalta pöydällä oli avattu piimä. Ikkunalaudalla seisoi tyhjä lasi.
Sinun pitää syödä, Eeva sanoi.
Ei maistu, Hilkka kohautti. Enkä ole jaksanut laittaa ruokaa.
Eeva avasi jääkaapin. Siellä oli kananmunia, voita, hillopurkki. Hän paistoi munakasta kuin itselleen rauhallisesti, ja siitä Hilkka alkoi näyttää taas ihmiseltä.
Ne kaalipiirakat Eeva, Hilkka istui ja sanoi yllättäen. Minä ne leivoin.
Eeva kääntyi.
Sinäkö?
Niin. On helpompi olla vastaan, kun kädet tekee jotain. Ja jos jätän leivonnaiset, kukaan ei kysele. En pidä avusta, mutta noin tuntui, että osaan jotain.
Eeva tunsi, miten kurkkua puristi. Ei säälistä, vaan siitä tunnistamisesta. Hänkään ei pyytänyt apua mielellään.
Tänään et jaksanut, Eeva sanoi.
En jaksanut, Hilkka nyökkäsi. Huippasi päätä, en käynyt edes kaupassa.
Eeva laski munakkaan ja leivän pöytään.
Syö nyt. Ja keskiviikosta keksitään jotain.
Eeva astui illalla käytävään ja kohtasi Onnin.
No? hän kysyi.
Hilkka leipoi. On kipeänä nyt, yksin.
Onni vihelsi hiljaa.
No jo on. Luulin nuorison keksivän.
Eeva palasi asuntoonsa, kaivoi puhelimen, jota käytti vain poikansa puheluihin ja laskuihin. Naapureiden chatissa, johon hän ei koskaan kirjoittanut, hän avasi viestikentän.
Sormet tärisivät, mutta ei pelosta vaan siksi, että hän astui ulos omasta varjostaan.
Naapurit, keskiviikon leivonnaiset on tehnyt Hilkka Karjalainen asunnosta 8. Hän on nyt sairaana ja tarvitsee apua. Ei turhia kysymyksiä. Vien huomenna ruokaa. Jos voit auttaa, kirjoita mitä voit tuoda tai tehdä.
Eeva luki viestin. Siinä oli suoruutta, ei säälittelyä eikä käskytystä. Hän painoi lähetä.
Vastausviestit tulivat nopeasti. Viivi: “Voin käväistä töiden jälkeen ja tuoda lääkkeet. Sanna: “Voin laittaa rahaa tilille, kerro paljon. Lauri: “Oon töissä kotona, tuon kauppakassit. Joku tarjosi keittoa, kysyi verensokerimittareista.
Eeva katseli viestejä ja tunsi, kuinka sisällä heltyi jotain, mutta myös pieni huoli nousi: eikö tämä johda pelkkään puheen sorinaan tuttaviin, ei naapureihin.
Seuraavana päivänä hän kävi kaupassa, osti tattaria, maitoa, leipää, banaaneja, ja teepaketin. Kassalla hän nappasi vielä paketin keksejä teekupin kaveriksi. Kasseja tuli monta. Ovella hänet saavutti Lauri.
Anna autan, Lauri sanoi ja otti kassit rauhassa, ymmärtäen että nämä eivät olleet vain ruokaa.
Hilkka avasi oven, näki tulijat. Hän aikoi kieltäytyä sen näki käden liikkeestä.
Ei tarvitse, Hilkka yritti.
Sinä teit jo omasi, Eeva sanoi. Nyt me olemme vuorossa. Ei puheita.
Hilkka laski kätensä ja hänen silmissään värähti kyynel, hiljaa, ilman nyyhkytystä jännitys purkautui.
Seuraavalla keskiviikolla Eeva astui porrastasanteelle uunipellin kanssa, liina päällä. Hän leipoi edellisiltana kauan, muistellen äitinsä oppeja. Kaikki eivät olleet kauniita, mutta rehellisiä. Hän kirjoitti lapun: “otetaan”. Sitten lisäsi: “jos haluat, jätä viesti, mitä toivot ensi kerraksi.”
Eeva laittoi pellin ikkunalaudalle ja vetäytyi. Sydän hakkasi kuin koulutentin edellä ei velvollisuudesta, ei myöskään entisestä varauksesta.
Puolen tunnin päästä hän poikkesi taas kuin sattumalta. Pellille jäi vain muutama piirakka. Vieressä lappu: “Kiitos. Ilman sokeria, äidillä on diabetes”, käsiala huojuva.
Eeva taitteli lapun taskuunsa. Silloin portaissa tuli Oskari.
Oletko nyt sinä? Oskari kysyi.
En vain minä, Eeva sanoi. Tehdään vuorotellen.
Oskari nyökkäsi, nappasi piirakan ja lisäsi ennen poistumistaan:
Voin kerätä lappuja, kun juoksen kuitenkin portaita.
Sovittiin, Eeva sanoi.
Illalla hän piipahti Hilkan luona, joka istui jo silmät kirkkaampana keittiön ikkunassa villahuivi hartioilla.
Luulin, että lakkaatte, Hilkka sanoi, kun Eeva toi hedelmäpussin pöydälle.
Muutetaan vaan tapaa, Eeva vastasi. Ei laiteta yhtä ihmistä vastuuseen.
Hilkka ojensi pienen vihon.
Kirjoitin tähän ohjeita, ota jos haluat.
Eeva otti vihon, joka vielä lämpesi kädessä.
Haluan.
Käytävällä odotti jo uusi lappu, magneetti vanhasta ovikellosta: “Tuon ens keskiviikkona omenapiirakan.”
Eeva ei tiennyt, kuka lappuun kirjoitti. Ja se oli taas oikein. Nyt anonyymius ei piilottanut, vaan jätti jokaiselle oikeuden olla rauhassa. Ja jos joku sairastuisi, kynnys koputtaa ovelle ei ollut enää raskas.
