Tänään iltahämärässä istuuduin taas työpöytäni ääreen, ja ajatukseni lähtivät vaeltamaan kauas menneisyyteen. Siitä on nyt viisitoista vuotta, kun minä ja Sampo menimme naimisiin. Muistan elävästi, miten Sampan äiti, Aila, jo heti alussa antoi kylmäkiskoisesta olemuksestaan ymmärtää, ettei hän koskaan voisi olla kanssani ystävä. Meistä ei koskaan tullut läheisiä, vaikka olisin siihen niin mielelläni toivonut mahdollisuutta.
Meillä ei ollut lapsia moneen vuoteen odotimme heitä kymmenen pitkää ja välillä turhankin hiljaista vuotta. Lopulta, kuin lahjana, saimme pojan ja tytön. Olen yhä kiitollinen siitä ihmeestä.
Sampo menestyi hyvin työssään, hänestä tuli suuren suomalaisen yrityksen johtaja. Minulle jäi aikaa olla kotona lasten kanssa äitiyslomalla. Se sopi minulle hyvin. Asuimme Helsingissä, mutta äitini asui silloin Oulussa, eikä hän voinut auttaa arjessamme kovin usein. Ailalla ei samaan aikaan muuttunut asenne minua kohtaan koko viidentoista vuoden ajan pysyin hänen silmissään vain mitättömänä maalaistyttönä, joka heidän poikansa meni omasta mielestään pilaamaan. Hän oli jo aiemmin toivonut Sampolle parempaa naista, mutta Sampo halusi minut.
Kaikki muuttui silmänräpäyksessä.
Eräänä päivänä, kun palasin puiston leikkireissulta lasten kanssa kotiin, huomasin yöpöydällä paperilapun. Samalla havaitsin, että Sampan tavarat oli viety pois hän oli lähtenyt. Lapulla luki hätäisesti: Anna anteeksi, mutta olen rakastunut toiseen. Älä yritä etsiä minua, tiedän että olet vahva ja pärjäät kyllä Uskon, että näin on parempi.
Soitin heti Sampolle, mutta hän ei vastannut enää lainkaan. Yhtäkkiä olimme yksin minä ja lapset. En tiennyt missä hän oli, en kenet hän oli valinnut. Epäröiden soitin Ailalle.
Tässä kävi just kuten arvasin, hän tokaisi voitonriemuisena. Sinä itse aiheutit tämän. Miten luulit tämän loppuvan?
En voinut ymmärtää miksi kaikki oli muka minun vikani. Olin hämmentynyt, surullinen ja peloissani tulevaisuudesta. Sampo ei jättänyt meille penniäkään meillä ei ollut varaa elää, olin ihan tyhjän päällä.
En edes voinut vielä palata töihin, kun en saanut ketään katsomaan lapsia. Muistin sentään, että olin joskus ennen tehnyt osa-aikaisesti opinnäytetöitä ja muita pienempiä kirjoitushommia. Niillä tuloilla pystyin nipin napin pärjäämään puoli vuotta. En kuullut Sampasta enää sanaakaan.
***
Syksyisenä iltana ovikelloni soi oudosti myöhään. Kuvittelin, että ovella olisi naapuri, mutta siellä seisoi Aila. Avasin ovea varovasti ja samantien hän purskahti itkuun. Kävi ilmi, että nuori nainen, johon Sampo lähti, olikin huijari ja oli vienyt Sampolta kaiken, varat ja omaisuuden. Nyt he eivät pärjänneet enää lainkaan.
Aila rukoili, että saisi asua meillä jonkin aikaa. Enkä tiennyt mitä ajatella: pitäisikö antaa hänelle anteeksi kaikki nämä vuodet ja tarjota apua, vai pitäisikö minun nyt tehdä hänelle samalla tavalla kuin he aikoinaan tekivät minulle sulkea ovi ja jatkaa elämää eteenpäin ilman häntä? Tässä minä nyt istun, ja yritän löytää oikean vastauksen sydämestäni Helsingin pimeydessä.
