Aleksi syntyi myöhään vanhempiensa perheeseen. Vanhemmat rakastivat häntä syvästi ja tarjosivat lämpimän ja rikkaan lapsuuden. Kuitenkin traaginen kohtalo kohtasi perheen, kun Aleksin äiti menehtyi hänen ollessaan 20-vuotias, ja pian sen jälkeen myös isä kuoli. Aleksi ei voinut osallistua vanhempiensa hautajaisiin armeijapalveluksensa vuoksi, joten hän säilytti rakkaat muistot heistä sydämessään.
Armeijan jälkeen Aleksi palasi kotiinsa Helsinkiin, mutta löysikin tätinsä perheen asuvan hänen vanhassa kodissaan. Tunne ulkopuolisuudesta valtasi mielen, eikä Aleksi koskaan palannut sinne. Hän yritti jatkaa elämää ystävän luona asuen, mutta pian kävi ilmi, ettei sekään ollut pysyvä ratkaisu. Rahattomana ja vailla vaihtoehtoja Aleksi liftaasi Turkuun etsien töitä.
Erään tuttavan kautta hän sai rakennustyömaalta paikan, jossa luvattiin hyvä palkka, ruoka ja majoitus. Vaikka työpäivät olivat pitkiä, Aleksi oli hetken onnellinen. Kaikki kuitenkin muuttui, kun työnantajat hävisivät jäljettömiin, jättäen työntekijät ilman palkkaa, ruokaa tai edes henkilöllisyystodistuksia. Useimmat pääsivät palaamaan ystäviensä avulla kotiin, mutta Aleksi jäi yksin vaille papereita.
Ahdingossaan Aleksi sinnitteli syöden roskiksista löytynyttä ruokaa ja nukkui öisin rautatieasemalla tai rappukäytävien suojissa. Ulkonäkökin alkoi rapistua eikä töitä löytynyt helposti. Mutta eräänä päivänä onni kääntyi, kun hän tapasi Elinan, naisen jolla ei ehkä ollut perinteistä kauneutta, mutta jonka sydän oli lämmin ja myötätuntoinen. Elina toi hänelle ruokaa ja jutteli ystävällisesti.
Elämä sai uuden käänteen, kun Aleksi sairastui keuhkokuumeeseen ja joutui sairaalaan. Henkilökunta huolehti hänestä, leikkasi tukan, antoi puhtaita vaatteita ja piti huolen hänen parantumisestaan. Hoitojakson aikana Aleksi odotti aina innolla Elinan vierailuja. Päästyään sairaalasta Elina odotti häntä ovella, toi uudet kengät ja vaatteet sekä halasi lämpimästi. Liikuttuneena Aleksin sydän avautui, ja hän seurasi Elinaa tämän kotiin.
Elinan veli auttoi Aleksia uusien henkilöllisyyspaperien kanssa ja pian Aleksi sai taas töitä. Vähitellen he rakastuivat ja menivät naimisiin, oppien yhdessä löytämään onnen vaikeuksista huolimatta.
Elämänlaatu ei aina riipu siitä, kuinka moni asia menee suunnitelmien mukaan, vaan siitä, kuinka arvostamme saamamme avun, annamme anteeksi ja uskallamme rakentaa uuden alun vaikka kaiken menettäisi, toivo kantaa eteenpäin.
