Sanni oli viimeistä vuottaan Helsingin yliopistossa, kun hän huomasi olevansa raskaana. Hän ei kertonut asiasta heti poikaystävälleen, vaan tämä sai tietää vasta, kun raskaus oli jo viidennellä kuulla.
Miksi et sanonut mitään aiemmin? Mehän olimme sopineet, ettei meille tule lapsia ennen valmistumista, kun olemme jo vakaalla pohjalla, tokaisi Lauri vakavana.
Ei se mitään, olenhan aina sanonut, ettei opiskelu ole minua varten. Haluan suuren perheen, vastasi Sanni topakasti.
Lauri puuskahti raivosta ja paiskasi tenttikirjansa seinään.
Kyllä me pärjätään. Voidaan muuttaa mummosi asuntoon Kalliossa, ja mummo voi katsoa lasta, sitten tehdään toinenkin. Mutta ensin, häät, mahdollisimman pian, Sanni jatkoi päättäväisesti.
Kuuletko itse mitä puhut? Olet koko ajan vain esittänyt kilttiä! Lauri nappasi vaivihkaa laukkunsa esille ja alkoi viskoa vaatteita sinne.
Miksi jätät minut? Sinun on pakko mennä kanssani naimisiin! Jos lähdet, nolaan sinut koko yliopistolla!
En aio asua tässä asunnossa kanssasi. Elät nyt kuukauden yksin ja tee mitä haluat! Kun lapsi syntyy, selvitämme isyyden, ja minä maksan elatusapua, Lauri sanoi kylmästi.
Kymmenen vuotta myöhemmin Lauri työskenteli toimistossa Helsingin ydinkeskustassa. Osaston esimies oli saanut selville, että Laurilla oli poika.
Lauri, oletko koskaan yhteydessä poikaasi? pomo kysyi.
En, en oikeastaan tunne häntä, Lauri vastasi matalalla äänellä.
Lauri päätti kertoa vanhempana opiskelijoille tarinansa kuinka häntä huijattiin.
Jätitkö hänet siis yksin lapsen kanssa?
En jättänyt! Olen auttanut rahallisesti, Lauri korotti ääntään kiivaasti.
Hän sanoo, että sait tuskin mitään.
Niin, ja vielä muka pahoinpitelin pojan, pomo virnisti.
Lauri raivostui, sillä hänestä tuntui oikeutetulta maksaa alimentit vain virallisen palkan mukaan nyt ne olivatkin pienemmät kuin ennen. Sanni oli ollut vuoden naimisissa, vaikka Laurin mielestä poika oli yhtä itsepäinen kuin äitinsä.
