19. maaliskuuta
En vieläkään saa ajatuksiani kasaan. Eilen tapahtui jotain, jota en vieläkään kykene kunnolla ymmärtämään, vaikka makasin hereillä pitkään mietiskellen. Rakel kertoi minulle suoraan oma-aloitteisesti, että oli ollut uskoton. Hän pyysi minulta anteeksi, melkeinpä aneli ja itki, mutta en vain pysty tajuamaan, miten hän saattoi tehdä niin. Toisaalta hän oli aina ollut vähän arvaamaton ja tehnyt päätöksiä hetken mielijohteesta.
Ensi viikolla olemme naimisissa puoli vuotta. Jo häämatkan jälkeisenä päivänä Rakel repäisi verhon vetäen ja kertoi ottaneensa lainan ilman, että oli kysynyt minulta mitään etukäteen. Yhtäkkiä meillä kahdella oli nyt yhteinen velka maksettavana ja jouduimme järjestämään arkeamme kokonaan uusiksi.
Muutama viikko myöhemmin Rakel alkoi voida huonosti ja meidän oli pakko soittaa ambulanssi. Tuntui, että kaikki romahti sinä päivänä Rakel menetti raskauden, josta hän ei ollut minulle sanonut halaistua sanaa. Syyksi lääkärit sanoivat komplikaatiot. En tiedä itkeäkö vai huutaako, kun edes tieto mahdollisesta lapsesta oli täysin pimennossa.
Rakel sanoi minulle suoraan: “Mehän tienaamme molemmat hyvin nyt, meillä riittää euroja, mutta en halua pilata taloudellista asemaamme lapsella ja nyt tämä pettäminen…”
Seuraavaksi Rakel väitti keksineensä ratkaisun: jotta voisin jotenkin antaa hänelle anteeksi, hän ehdotti että minäkin pettäisin häntä. Että tulisi reilua. Hän tapasi etsiä minulle sopivan ehdokkaan pitkän, kauniin vaaleahiuksisen ystävänsä, Elinan, joka kuulemma ymmärtäisi tilanteen. Mutta kun istuin Elinan kanssa kahvilla Helsingissä, en voinut tehdä sitä. En, vaikka Elina kysyi pilke silmäkulmassa: “Et kai ole mikään nynnerö, Jarmo?” Vastasin vain, että en pystyisi koskaan pettämään avopuolisoani tarkoituksella. Ei se vaan kuulu minuun.
Palasin kotiin kirein mielin, enkä jaksanut edes keskustella Rakelin kanssa. Välillämme vallitsi kylmä hiljaisuus. Lopulta pakkasin kassini ja lähdin yökylään ystävälleni Oulun keskustaan. Muutaman viikon jälkeen Rakel soitti itkien ja sanoi olevansa taas raskaana. Hän ilmoitti, että minun täytyisi palata kotiin: “Sinä olet perhettäni, et voi paeta tätä.”
En kuitenkaan tuntenut enää yhteenkuuluvuutta Rakelia, lasta tai meidän entistä elämää kohtaan. Kaikki tuntui epätodelliselta, kuin olisi ollut huonossa suomalaisessa draamaelokuvassa. Kaupassa törmäsin jälleen Elinaan, joka yritti vitsailla: Eipä toiminut tuo Rakelin raskaussuunnitelma.
Mieltäni alkoi painaa epäilys. Hain lisää todisteita Rakelin raskaudesta, pyysin saada nähdä lääkärinlausunnon tai edes neuvolakäyntien ultrakuvat. Hän alkoi hermostua: Miksi et usko minua? En voinut enää uskoa sanakaan. Vastasin: En enää, en tämän jälkeen.
Rakelilla ei ollut mitään todisteita, ja sillä hetkellä tajusin, että häntä ei voinut enää uskoa ei missään asiassa. Vaadin eropapereita. Päässäni jyskyttää vieläkin: oliko tässä mitään järkeä alun perinkään? Mutta nyt en enää palaa takaisin. Nyt minun täytyy saada oma rauha ja aloittaa alusta omilla ehdoillani, täällä Suomessa.
