26. tammikuuta
Tänään on taas yksi niistä päivistä, jolloin mietin, mihin kaikkeen olen oikein suostunut. Aamulla Jarmo sanoi: Tilataan violetti tapetti, johon vastasin: Et kai tosissasi? Sehän riitelee lattian värin kanssa! Eikö olisi parempi ottaa sellainen vaalea beige? Jarmo tuhahti: Äitini ei muuten ole koskaan pitänyt beigestä, senhän tiedät. Minä siihen: Mutta hän kyllä pitää ilmaisista remonteista. Sain sentään hymyn Jarmolta.
Kaikki alkoi siitä, kun Jarmon äiti Leena mainitsi ohimennen, miten olisi mukavaa, jos joku tuunaisi vanhan kotinsa hieman viihtyisämmäksi. En kommentoinut mitään, mutta Jarmon silmissä näin heti pienen kipinän. Sehän oli hänen äitinsä, tietenkin Jarmo tarttui ideaan. Minä olisin ollut remppaa vastaan, mutta olin hiljaa eihän se ollut minun taisteluni.
Siinä se taas tuli selväksi Leena odotti vain lopputulosta, ei kiitosta, vaan lista toiveista. Jarmo yritti toppuutella minua: Ei tämä ole mikään ilmainen remontti, tämänhän tekee oma poika. Niinpä tietysti. Siitähän Leena pitää jos jonkun muun piikkiin saa uutta, aina parempi.
Jos jokin Leenalle ei kelvannut, hän halusi heti muutosta. Kun valmista tuli, Leena palasi silmäilemään uutta asuntoaan ja tokaisi heti: Ei tämä oo kyllä yhtään sitä mitä ajattelin. Tapetti ei sovi ja keittiö on kamala. Mitä nää kaapitkin on? Kaikki on tehty niin huonosti, etten löydä edes sanoja. Voisi kai teitä haastaa oikeuteenkin. Jarmo huokasi: Kenen oman poikasi, joka maksoi kaiken omasta taskustaan? Leena vain naurahti: No älä nyt Jarmo, vitsailin vain. En osannut nauraa.
Leenalla ei todellakaan ollut paras päivä. Hän kuvitteli kai että saa Artekia ja tyylikkään uuskeittiön mutta todellisuudessa sai ihan tavallisen ja kohtuullisen rempan. Kaikki uusi, siistiä, mutta ei mitään kallista. Meillä ei ollut varaa muuhun. Ei tullut Leenalta kiitosta, ei edes pientä hymyä. Aino, mä luulen, ettei äitini tykkää meidän remontista, Jarmo sanoi haikeana. Minä siihen: Yllättikö tuo? Koska viimeksi joku asia kelpasi? Jarmo yritti puolustella: Hän halusi paremman Meillä ei ole varaa sellaiseen, tokaisin. Siinä Leena keskeytti: Eikö voisi ottaa lainaa?
En uskonut hetkeäkään, että hän tosissaan toivoin sitä meidän vuoksemme. Leenan puolesta olisin voinut ottaa lainan, ehkä maksanut sitä pari vuotta ja lisännyt vähän korkojakin. Mutta nyt alkoi riittää. Onneksi Jarmo sanoi suoraan: Äiti, ei mitään lainoja. Kyllä sä tiedät ettei niihin kannata mennä, varsinkaan remppojen tähden. Kaikki on huolellisesti tehty, eikö se riitä? Leena mutisi takaisin: No jos keittiön vois vielä uusia… ja lähti ovesta ulos.
Aino, tuntuu että Leenalta on hävinnyt viimeisetkin häpeän rippeet, Jarmo sanoi. Nyökkäsin kyllä hänellä on vaikea temperamentti.
Rautakaupassa oli täysi ruuhka. Puristin uutta pöytäliinaa käsissäni, Jarmo taas pyöritteli vesilukkoa. Emme olleet edes ostamassa mitään erityistä, mutta summat kasvoivat kuitenkin joka käynnillä eihän tämä näköjään lopu koskaan.
Yhtäkkiä pysähdyin. Sanoit, ettei rempparahaa enää olisi! Jarmo tunnusti: Niin jouduin pyytämään vähän apua. Siinä kohtaa menetin hermoni. Nyt riittää! laskin pöytäliinan takaisin hyllyyn. Olen tehnyt jo tarpeeksi sinun äitisi hyväksi. Vieläkö olet kantanut rahaa hänelle? Nyt riittää, älä yritä riidellä kanssani! ja marssin kohti ulko-ovea. Jarmo seurasi perässä. Äiti on aina äiti, mutta joskus raja tulee vastaan.
