Veljeni on ollut ujo poika jo ihan pienestä pitäen. Eikä tässä, rehellisesti sanottuna, mikään ole muuttunut vuosien mittaan sama tyyppi, sama kainous! Koulussa Pekka ei saanut juuri yhtään ystävää, vaikka hän oli oikein mukava ja kiltti poika. Ujouden vuoksi Pekka ei edes haaveillut siitä, että voisi tutustua tyttöihin kunnolla. Yliopistossakin hänen porukassaan oli vaan muita jätkiä. Se tyttö, johon hän vähän ihastui, löysi tietenkin toisen pojan, kun Pekka jahkaili niin pitkään. Vaikka veljelläni ei ollut onnea rakkaudessa, työelämässä hän pärjäsi ihan mallikkaasti.
Kun opinnot olivat takana, veljeni sai työpaikan, onnistui ostamaan itselleen pienen yksiön Helsingin Lauttasaaresta ja alkoi jopa jeesailla sukulaisia taloudellisesti. Vuosia kului, ja silti hän ei onnistunut löytämään ketään järkevää kumppania. Yritinpä minäkin kerran esitellä hänet ystävilleni pieleenhän se meni. Kaikki tytöt sanoivat suurin piirtein samaa: Pekka vaikuttaa kivalta, mutta ei ole mitään mistä puhua. Eipä se ollut yllätys.
Kuitenkin oli yksi nainen, joka onnistui valloittamaan veljeni sydämen. Pekka suorastaan loisti ilosta, kun oli hänen seurassaan voisi melkein luulla, että voittaja on löytynyt! Mutta jos minulta kysytään, parempi olla yksin kuin ryhtyä johonkin vastaavaan suhteeseen. Uusi tuttavuus, Kaisa, työskentelee Alepassa myyjänä ja hänellä on kaksi lasta aikaisemmasta liitosta. Kouluja ei ole juuri käyty, eikä omaa asuntoakaan ole. En oikeasti ymmärrä, miksi veljeni on niin hurmaantunut.
Kun Pekka esitteli Kaisan vanhemmilleen, äiti oli pyörtyä silkasta järkytyksestä ja pyysi kohteliaasti, että vieras lähtisi. Säälin vähän veljeäni. Hän ehti olla niin kauan yksin, ja nyt kun viimein löysi naisen, tämä ei välttämättä ole ihan sitä, mitä hän ansaitsee. Mutta Pekka kieltäytyy kuuntelemasta vanhempiamme. Niinpä, rakkaus on sokea ja ilmeisesti myös kuuro. Toivon vilpittömästi, että hän vielä havahtuu ja jättää Kaisan.
Mutta miten ihmeessä saan hänet tajuamaan tilanteen?
