Olen kuusikymmentä vuotta ja jo eläkkeellä. Olen asunut yksin jo kymmenen vuotta ei miestä, ei lapsia ympärillä, ei ystäviä. Lapset asuvat omilla tahoillaan, heidän perheensä ja työt ovat muissa kaupungeissa, mieheni on poissa, ja minulle jäi vain maatila iloni ja huvini. Heti kun kevätaurinko paistaa, muutan sinne, siivoan tuvan ja pihan sekä istutan kasvit. Siellä olo on kuin olisi omalla kotimaan kamaralla; rauha ja vapaus tunkevat joka soppeen.
Mutta talvella ei sinne pääse ja lumi on vaikein ystävä, sitä ei enää jaksa luoda yksin. Apua ei ole, arjen askareet kaupungissa kutsuvat. Syksyllä pärjään pitkään. Tänä vuonna, syyskuussa, olin hetken flunssassa, makasin viikon kaupungin kerrostalossa, mutta heti kun nuha lakkasi, juoksin takaisin rakkaaseen kylään.
Tulin talolleni. Portti oli selkosen selällään. Ajattelin, että joku on ollut pihallani. Mutta ei kaikki oli paikoillaan, paitsi oven lukko oli murrettu. Sydän alkoi lyödä hurjasti, joku on käynyt vanhan ihmisen kodissa! Hiivin sisään ja kaikki oli siistiä, mutta peitto, jota en ollut edes käyttänyt, oli levällään, ja pöydällä oli kahvikuppi Minähän huuhtelen kupit aina! Jokin oli pielessä.
Ensimmäinen pelko suli, tilalle tuli pettymys. Kuka, omavaltaisesti, asettuu talooni ja juo juomani? Allapäin kurkistin ikkunasta ja pihalla istui outo poika, tuijotti nuotiotulta, heilutti kämmeniään suoraan liekkeihin. Oudon unenomaisesti olin kuin katselija ja osallinen yhtä aikaa.
Kävelin ulos ja köhin katsoin, mitä hän tekee. Rikollinen säpsähti, pelästyi, mutta ei juossut pois tuli suoraan luokseni.
Anteeksi, olen ollut täällä hetken…
Hiljainen, nöyrä, pienikokoinen sääli pulpahti heti rintaani.
Kauanko olet ollut täällä? Mitä olet syönyt?
Kaksi päivää vain… Ruokaa ei paljoa ollut… Vähän leipää…
Poika nosti kuin jonkin pyhän esineen esiin ongenvavan, jonka päässä oli pala vaaleaa ruisleipää.
Miten sinä tänne päädyit?
Äiti ja isäpuoli heittivät minut ulos. En halua asua heidän kanssaan, joten lähdin…
Varmasti koko kylä etsii sinua.
Ei kukaan etsi, se on tavallista. Ei ensimmäinen kerta kun lähden. Olen ollut poissa jopa viikkoja ketään ei kiinnosta, eivät edes huomanneet. Palasin vain kun oli nälkä, eivätkä ilahtuneet.
Sitten selvisi, ettei poika ollut edes kotoisin tästä kylästä. Surullinen ja liian tavallinen tarina. Äiti oli vailla töitä, isäpuolet vaihtuivat kuin sukat.
Kuunnellessa sydämeni vajosi alas, ja aloin miettiä, miten voisin auttaa. Otin pojan taloon, syötin hänet, ja yön pohtien kului sängyn laidalla. Aamulla muistin vanhan ystäväni Sirkka hän taisi työskennellä kunnanvirastossa, ja päätin soittaa hänelle. Jos ei auta, ehkä kertoo mihin kääntyä.
Sirkka vakuutti, että ratkaisua löytyy, lupasi hoitaa asian. Tietysti piti kerätä papereita ja juosta virastoissa, mutta muutamassa viikossa minusta tuli hänen virallinen huoltajansa. Poika ei meinannut uskoa onneaan, eikä hänen äitinsä sanonut sanaakaan.
Nyt elämme kuin mummo ja lapsenlapsi: talvella kerrostalossa kaupungissa, muuten maalla. Kohta poika menee kouluun, ja uskon että hän pärjää hän jo nyt kirjoittaa, lukee ja laskee, ja piirtää! Ja miten upeasti! Oikea taiteilija siitä kasvaa.
