Olen jo täyttänyt kuusikymmentä vuotta ja nautin eläkepäivistäni. Olen elänyt yksin jo kymmenen vuoden ajan ei puolisoa, ei lapsia kotona, eikä läheisiä ystäviäkään. Lapseni ovat rakentaneet omat elämänsä ja yrityksensä toisissa kaupungeissa, puolisoni on poissa, ja jäljellä minulla on vain pieni maatilani iloni ja riemuni lähde. Kun kevät koittaa ja lämpö palaa, siirryn sinne, siivoan tuvan sekä pihan, istutan perunat ja porkkanat. Tunnen oloni aina kotoisaksi maalla.
Mutta talvella maalla on mahdoton olla. Lumi ja pakkaset tekevät olot hankaliksi, en enää jaksa kolata pihaa yksin. Apua ei mistään, joten palaan syksyisin Helsinkiin kerrostaloasuntooni. Syksyt sujuvat aina mukavasti. Tänä vuonna syyskuussa sairastuin flunssaan, jäin viikoksi kaupunkiin. Mutta heti kun toivuin, kiirehdin takaisin rakkaaseen kotikylääni.
Saavuin pihalleni ja huomasin portin olevan sepposen selällään. Säpsähdin ja mietin, että oliko joku käynyt penkomassa tiluksia. Mutta tupa oli järjestyksessä. Oven lukko kuitenkin oli rikottu… Sydän pamppaili: onko täällä käynyt voro ja miksi kukaan murtuisi eläkeläisen kotiin? Astuin hiljaa sisälle. Kaikki näytti olevan paikoillaan, paitsi peitto, jota en muistanut käyttäneeni, ja pöydällä oli lautanen, jota en ollut astioiden joukossa nähnyt. Minähän aina huuhtelen tiskaamani astiat! Jokin ei täsmännyt.
Alkushokki vaihtui ärtymykseen. Kuka oli astunut sisään ja juonut mukistani itsensä tuntemattomaksi? Kurkistin ikkunasta ja huomasin pihallani nuoren pojan, joka viritteli pientä nuotiota lämmikkeekseen. Hän piti käsiään tulen yläpuolella, selvästi palelevana. Sydämeni värähti tälle tunkeilijalle…
Astuin pihalle ja yskäisin kovaan ääneen. “Huligaani” havahtui ja pelästyi, mutta ei lähtenyt karkuun vaan tuli suoraan luokseni.
Anteeksi… Olen ollut täällä vasta vähän aikaa…
Hiljainen ja nöyrä, pieni poika. Hellyys nousi mieleeni.
Kauanko olet ollut täällä? Oletko saanut jotain syötävää?
Vasta kaksi päivää… Ruokaa ei paljon ole… Leipää vain oli hiukan…
Poika kaivoi repustaan ylpeänä ongenvavan, johon oli kiinnittänyt palan vaaleaa leipää.
Kuinka päädyit tänne?
Äiti ja isäpuoli ajoivat minut pois. En halua asua heidän kanssaan, lähdin… Enkä usko, että kukaan kylässä etsii minua.
Etkö usko, että joku kaipailee sinua?
Kukaan ei piittaa ei äiti eikä kukaan muukaan. Kaikki on kuin aina. Eikä tämä edes ole ensimmäinen kerta kun lähden; joskus olen ollut poissa viikkoja, mutta kukaan ei ole ikinä huomannut. Palasin aina vasta kun nälkä voitti ja silloinkin kotona vain tuhahdettiin.
Poika ei ollut edes kotoisin meidän kylästämme. Sama vanha tarina, surullinen ja tuttu monelle. Hänen äitinsä oli työtön ja isät vaihtuivat tiheään.
Kävin surulliseksi ja mietin, kuinka voisin auttaa. Annoin pojalle ruokaa, päästin tuvan lämpimään ja istuin koko yön pohtien hänen kohtaloaan. Aamulla muistin vanhan ystäväni Marjatan, joka toimi kunnantalolla. Soitin hänelle heti olihan hän ollut tukeni ennenkin ja kysyin neuvoa.
Marjatta vakuutti, että tilanne hoituu ja lupasi selvittää asiat. Paperisota vei muutaman viikon, mutta pian minusta tuli pojan laillinen holhooja. Poika ei uskonut onneaan, ja hänen äitinsä ei edes vaivautunut kyselemään mitään.
Nyt elämme niin kuin mummo ja lapsenlapsi talvet Helsingin asunnossa, keväät ja kesät maaseudulla. Kohta poika aloittaa koulun ja uskon, että pärjää hyvin; hän jo kirjoittaa, lukee, laskee ja piirtääkin upeasti! Ja millä innolla hän piirtää todellinen taiteilija, sanon minä.
