Kun kerroin miehelleni olevani raskaana, hänen reaktionsa oli täysin vailla näkyvää tunnetta. Olin kuvitellut hänen olevan suunnattoman onnellinen, mutta niin ei valitettavasti ollut. Olimme yhdessä haaveilleet vanhemmuudesta ja käyneet läpi monenlaisia tutkimuksia ja hoitoja yrittäessämme saada lapsen. Kun vihdoin tulin raskaaksi, luultavasti mieheni oli jo ehtinyt ajatella, ettei isyys olisi osa meidän tulevaisuuttamme. Mielenkiintoista kyllä, ennen kuin raskaudestani oli mitään tietoa, hän oli jopa puhunut haluavansa ottaa lapsen sijaiskotiin. Ja nyt hän istui siinä, hapanta ilmettä kasvoillaan. Luulin hänen tarvitsevan vain hetken sopeutua uuteen tilanteeseen ja oletin hänen käyvän läpi vaikeaa aikaa. Oma onneni pysyi kuitenkin vahvana.
Olin suunnattoman onnellinen ja aivan kuin leijuisin pilvissä. Se, mistä olin haaveillut ja toivonut jo niin pitkään, oli viimeinkin käynyt toteen. Raskauteni osoittautui kuitenkin yhdeksi elämäni vaikeimmista kokemuksista. Vietin paljon aikaa sairaalassa ja lopulta oli pakko lopettaa työni terveydellisistä syistä. Silti mieheni käytös ei muuttunut, hän ei tuntunut iloitsevan lainkaan ja kieltäytyi myös tukemasta minua. Hänestä tuli yhä kiukkuisempi ja ärtyneempi, ja hän vähätteli raskauden merkitystä. Raskaus ei ole työ, et kanna mitään koko päivää. Tarvitsen vaimon, olen kyllästynyt pyörittämään kotia yksin ja tekemään töitä aamusta iltaan kuin hevonen. Selitin kerta toisensa jälkeen, että meille oli neuvottu olemaan kuormittamatta itseämme, välttämään raskaita nostoja ja liian raskasta työtä riskien vuoksi. Valitettavasti mitkään keskustelut tai selitykset eivät tuoneet ymmärrystä.
Lopulta jouduin taas sairaalaan. Mieheni ei soittanut, ei kysynyt vointiani, eikä tullut käymään. Minulle tehtiin yllättävä keisarileikkaus ja lapsemme syntyi ennenaikaisesti, mutta onneksi terveenä. Soitin miehelleni riemuissani, mutta hän vastasi vain: Onnea! Ne olivat elämäni kauneimmat sanat, sillä ne antoivat hetken lohtua. Kun pääsin kotiin sairaalasta, huomasin mieheni lähteneen. Pelko ja suru täyttivät mieleni, mutta kokosin rohkeuteni lapseni vuoksi. Tein itselleni lupauksen, että teen kaikkeni oman ja lapseni hyvinvoinnin eteen ja että meidän onnemme ei riippuisi kenenkään toisen suhtautumisesta.
Elämä vie meidät usein yllättäville poluille, mutta tärkeintä on pitää kiinni rakkaudesta, arvostaa itseään ja muistaa, että kaikista vaikeuksista selviytyy, kun on valmis seisomaan omilla jaloillaan.
