Aamulla aikaisin naapuri soitti minulle ja kysyi:
Oletko kuullut, mitä serkkusi on tehnyt?
En ole, mitä on tapahtunut?
Hän aikoo hakea avioeroa 54-vuotiaana, 30 vuoden avioliiton jälkeen.
Tällainen uutinen sai minut aivan ymmälleen, leukani loksahti kirjaimellisesti auki. Miten näin voi käydä? He vaikuttavat ihan tavalliselta perheeltä. Hänen miehensä ei juo, on jo eläkkeellä ja yhdeksän vuotta häntä vanhempi. Heillä on kolme aikuista lasta, kaikki asuvat omissa kodeissaan, ja viisi lastenlasta. Yhtäkkiä hän päättää lähteä.
Ehkä tässä on sattunut jokin väärinkäsitys? Soitin heti serkulleni, Riikka Matilaiselle, ja ehdotin tapaamista. Sovimme menevämme puiston penkille juttelemaan rauhassa. Sitten kuulin tarinan oikean syyn.
Olen aivan loppu, Riikka huokaa. Olen pyörinyt kuin orava ratassa koko ikäni. Mieheni, Juhani Matilainen, kävi töissä, ja samaan aikaan minäkin, mutta kun päivän päätteeksi tulimme kotiin, Juhani meni suoraan sohvalle television ääreen tai lähti kaljalle kavereiden kanssa. Sillä välin minä aloitin kotityöt pyykit, ruoanlaitto, valmistelut seuraavaa päivää varten, koska lapset tarvitsivat välipalaa koulun jälkeen. Sitten vielä siivous, tiskit, imurointi, koska Juhani oli väsynyt, lapset kiireisiä läksyjen ja harrastusten kanssa. Kaikki suomalaiset kotirouvat tietävät tämän kuvion.
Luulin, että lasten kasvaessa elämä helpottuisi. Olin väärässä. Lapset muuttivat pois, Juhani jäi eläkkeelle, minä yhä töissä.
Nyt Juhani viettää päivät kotona tai kalastamassa, mutta ei tee kotona mitään. Minua odotetaan kotiin, jotta hoidan kaiken edelleen yksin.
Viimeinen niitti tuli, kun sairastuin flunssaan. Juhani palasi kalareissulta eikä kysynyt vointiani, vaan avasi jääkaapin ja huusi, miksei siellä ole ruokaa, ja että olisin voinut edes keittää perunoita, koska eihän se ole vaikeaa.
Sanoin, että jos se kerran ei ole vaikeaa, niin tekeehän sen itse. Juhani vastasi:
Miksi edes tarvitsen vaimon, jos joudun tekemään ruoan itse?
Silloin sanoin, että nyt riittää, me haemme avioeroa. Jaetaan asunto, muutetaan erilleen. Nyt minä haluan edes hetken elää omaa elämääni.
Lapset eivät hyväksyneet päätöstäni. He sanoivat, että jätän Juhanin yksin eikä hän osaa tehdä mitään, että hän kuolee vanhuuteen vailla apua.
Mutta minua ei enää kiinnosta. Juhani on itse polttanut siltansa. Jos ei osaa arvostaa sitä, mitä on, niin nyt tulee tilaisuus oppia.
Näin se menee. Ehkä asiat rauhoittuvat ajan kanssa, mutta serkullani on vahva tahto.
Minua kalvaa epäilys, sillä yksinäisyys vanhana ei ole helppoa.
Mitä ajattelit tästä?
